tiistai 31. lokakuuta 2017

Tuntematon sotilas 2017

Kävin viikonloppuna katsomassa uuden Tuntematon sotilas – elokuvan. Ennakkoon odotukseni olivat kovin ristiriitaiset, osittain elokuvan aiheuttaman ennakkokuohunnan vuoksi. Linnan kirja ja Laineen ohjaama alkuperäinen elokuva ovat minulle rakkaita, joten minua hiukan pelotti mennä katsomaan tätä Louhimiehen versiota. Mitäs, jos kaikki onkin pilalla? Toisaalta olin myös ennakkotietojen perusteella sitä mieltä, että Louhimiehen versiota ei voi suoraan verrata alkuperäiseen Laineen versioon samalla lailla kuin Mollbergin(erittäin, erittäin huonoa) vuoden 1985 versiota.

En pettynyt, eikä mikään ollut pilalla. Uusi Tuntematon sotilas oli loistava. Loistava. Elokuvan aikana itkin, nauroin, liikutuin, ja tunsin kerran jopa myötähäpeää(ei kerta kaikkiaan pystynyt katsomaan Hietasen ja kumppaneiden vierailua Veeruskan luona, oli pakko peittää silmät). Seuraavana yönä näin sotaunia(ei ahdistavia kuitenkaan) ja tahdon heti mennä katsomaan elokuvan uudestaan(=loistavan, vaikuttavan ja ihon alle menneen elokuvan merkit). Viikonloppuna sitten taas uudestaan. En halua ottaa mitään pois Laineen elokuvalta, mutta jollain tavalla Louhimiehen versio oli mielestäni jopa parempi.

En oikein edes tiedä, miten pukea ajatukseni ja tunteeni sanoiksi tai mistä aloittaisin.

Louhimiehen tuntematon menee todella paljon syvemmälle ihon alle kuin alkuperäinen Laineen versio. Tämä johtuu varmasti ainakin osittain tekniikan kehityksestä ja elokuvan värillisyydestä. Uudella teknologialla saadaan aikaan paljon näyttävämpiä ja realistisempia kohtauksia, sekä pystytän näyttämään asioita, joita 50-luvulla ei ollut mahdollista näyttää. Ja jos olikin, mustavalkoisuus söi sen näyttävyyttä.
Louhimiehen henkilöhahmot ovat moniulotteisempia ja inhimillisempiä kuin Laineen. He ovat Ihmisiä, moniulotteisia, monimutkaisia, epätäydellisiä ja joskus jopa epämiellyttäviä. Suomalainenkaan sotilas ei ollut täydellinen. Ja ne ikävätkään henkilöt eivät ole yksinkertaisesti pelkkiä mulkkuja. Laineen versiossa ne hyvät tyypit, joista yleisön halutaan pitävän, ovat hauskoja rillumarei-miehiä, joihin mikään ei kolahda. Ja ne ”ikävät” tyypit ovat yksinkertaisesti mulkkuja. Louhimiehen henkilöhahmoilla on laajempi ja realistisempi tunneskaala.

Ja vaikka naisten roolien lisäämisestä onkin seurannut joitain soraääniä, niin mielestäni ne toimivat loistavasti(alkaa itseäkin ärsyttää tämä loistavan hokeminen). Naisrooleja on toki lisätty, mutta silti niistä ei ole tehty – enkä nyt tiedä, saisinko naisena oikeasti sanoa näin – liian isoja. Tuntematon sotilas on kuitenkin kirja ryhmästä miehiä ja heidän kokemuksestaan. Enkä tahdo millään lailla vähätellä naisten osuutta sodassa, mutta Tuntematon sotilas on kirjoitettu miehistä, joten itse en osaa pitää naisten puuttumista pahana tai ongelmallisena asiana. En silti ole pahoillani, että naisia nähdään tässä uudessa versiossa enemmän. Elokuvan naiset syvensivät elokuva- ja tunnekokemustani elokuvan aikana.


Totta puhuen, en ole tässä kirjoittanut varmaan puoliakaan ajatuksistani ja tuntemuksistani elokuvasta, mutta en vain osaa pukea niitä enempää sanoiksi. Joten voin vain sanoa: uusi Tuntematon sotilas on loistava. Menkää katsomaan se.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Milloin olen tarpeeksi oikeanlainen pukeutuakseni kuten haluan?

Tapahtui keväällä:

Potku tämän postauksen kirjoittamiseen tuli eräällä housujen etsimis-retkellä Sokoksella(Sokoksella ei varsinaisesti ole tässä mitään roolia, yhtä hyvin kaikki olisi voinut tapahtua stockalla tai jossain ostoskeskuksessa).

Minulla oli silloin - ja on jälleen tällä hetkellä - yhdet sopivan kokoiset housut käytössä(lisäksi omistan parit vielä liian pienet, joten niitä ei nyt lasketa), mustat pillifarkut. Ja koska kesä on tulossa ja muutenkin olisi välillä kiva vaihdella muitakin vaatteita kuin paitaa, lähdin etsimään itselleni uusia housuja. Suuntasin siis Sokokselle(koska s-kortti ja bonukset ja koska se oli lähimpänä töipaikkaa) ja naisten muodin osastolle sekä Marks ’n’ sparksille. Arvatkaan monetko housut löysin? Aivan, en yksiäkään. Tai siis olisihan siellä ollut niitä ihan samoja mustia pillifarkkuja kuin mitkä minulla oli jo jalassa. Ja samoja housuja rohkeena beigenä. Tiedän kyllä, että olen isomman puoleinen enkä siten ole se kaikkein helpoin asiakas. Mutta silti olisin toivonut löytäväni edes yhdet kriteereihini sopivat housut(kriteerit olivat: vajaamittaiset tai sellaisiksi käärittävissä olevat(=bootcut), ei-mustat, eikä kovin löysät, koska ne tuovat jo valmiiksi vantteraan varteeni 15-20 ylimääräistä kiloa). Luulin, että sopivien housujen löytäminen olisi ihan pala kakkua. Luulin, että etsimäni laisia housuja olisi niin sanotusti aina tarjolla, kun eivät ole mitään erikoisuuksia vaan ihan perusmalleja. Väärässä olin. Kiersin osastoja ja löysäsin kriteerejäni, ”jos olisivat edes ihan kivat”, ”no jos edes mahtuisivat päälle”, ”no jos ei vituttaisi laittaa päälle” ”no jos edes jotkut löytyisivät”. Ei löytynyt, milloin oli jo heti pohkeet liian paksut, milloin oli liikaa reittä tai persusta.
Tampereen Sokoksella on Design On Tampere –PopUp, jonka tuotteita katsoin kaihoten; laadukkaista materiaaleista tehtyjä laadukkaita ja mieleisiä vaatteita. En uskaltanut edes ottaa niitä henkareita kunnolla käteen, koska pelkäsin sitä pettymystä, kun ne eivät sovikaan (vaikka nopealla silmäyksellä olin aika varma, että siellä olisi ollut minulle sopivia vaatteita).
Itku ei ollut kaukana, kun suuntasin tyhjin käsin kotiin.

Kotiin päästyäni soitin tietenkin Äipälle − ja saatoin siinä tirauttaa muutaman kyyneleenkin asian tiimoilta – avautuakseni asiasta jollekin. Vaahtosin pitkään ja hartaasti, kuinka inhottavalta tuntuu, kun ei löydä mieleisiä vaatteita koon takia. Myönnän, että tuolloin minulla oli jo valmiiksi huono päivä, joka varmasti vaikutti siihen, miten vahvasti asia pääsi ihon alle, mutta se ei muuta asiaa miksikään. Lisäksi harmitustani lisäsi se, että olin kuluneen vuoden aikana hoikistunut ~15 kiloa, ja olin alkanut näkemään kroppani edes hiukan positiivisemmin kuin aikaisemmin. Yksi epäonnistunut ostosreissu tuntui mitätöivän kaiken henkisen ja fyysisen kehityksen.
Pohdin ihan vakavissani, että enkö tosiaan ole koskaan tarpeeksi hoikka tai oikeanlainen pukeutumaan mieluisiin, laadukkaisiin vaatteisiin. Tuntui, että tekemälläni työllä ei ollut mitään merkitystä, tarjolla on vain muodottomia akryylisäkkejä, joihin en halua pukeutua. Että hyvin istuvat vaatteet ja laadukkaat materiaalit ovat ja tulevat aina olemaan saavuttamattomissani. Yksinkertainen vastaus pohdintaani on tietenkin, ”no laihduttaisit enemmän”, joka ei ole tässä kohtaa homman pointti. Tavoitteeni on kyllä pudottaa painoa edelleen, mutta se ei poista haluani pukeutua kivoihin, miellyttäviin ja laadukkaisiin vaatteisiin nyt.

Tämän tarinan pahis ei ole Sokos, eikä oikeastaan kukaan/mikään muukaan. Tapahtumat vain sattuivat huonona päivänä triggeröimään paljon syvälle juurtuneita ajatusmalleja ja herättämään sitä kautta ajatuksia.
Minulla on ollut oikeastaan aina sellainen tunne tai ajatus, että olen jotenkin vääränlainen pukeutumaan osaan sellaisista vaatteista, jotka miellyttävät minua. Että ne kivat vaatteet kuuluvat niille laihemmille, suositummille, coolimmille, tai muuten vain paremmanlaisille ihmisille, eivät minulle. Että, jos pukeudun sellaisiin vaatteisiin, kun tahtoisin, näytän jotenkin naurettavalta.
Osasyy tähän on varmasti se, että vuosien varrella olen luonut mielikuvan siitä, millainen minun kuuluisi olla, että tulisin hyväksytyksi. Ja sitten pitänyt tästä mielikuvasta tiukasti kiinni, vaikka tyyli ja jopa identiteetti ovat muuttuvia asioita, ne eivät välttämättä pysy muuttumattomina kerran muodostuttuaan.
Mikä siinä onkin, että itseen ja omaan kehoon on niin vaikea suhtautua positiivisesti ja lempeästi? On niin helppo nähdä kaikki ne asiat, joihin ei ole tyytyväinen ja ne tuntuvat suorastaan hyppäävän peilissä silmille.

Miten tämä tarina sitten päättyi? No, Äipä rohkaisi minua menemään uudelleen sinne Sokokselle ja kokeilemaan niitä Design on Tampere –PopUpissa olevia kivoja vaatteita. Menin takaisin seuraavana päivänä ja lähdin kotiin mukanani MUKA VAn äärettömän ihana hame (koossa S/M) ja Uhana Designin puuvilla-silkki-mekon haen kotiin heti, kun minulla on siihen varaa, jos niitä vain on silloin vielä hyllyssä. Kannatti mennä takaisin ja kokeilla vaateita rohkeasti, vaikka olinkin varma, etten tälläkään kertaa löydä mitään kivaa. Ja ne housutkin kyllä löytyivät myöhemmin, kun kriteereinä olivat ”mahtuvat päälle” ja ”ei-mustat”.  No, lahkeet voi aina kääriä, ja syksyllä olen toivottavasti sen verran pienempi, että uudet löytyvät vähän helpommin.


Syksy-Edit. Tämä teksti on siis kirjoitettu keväällä. Olen nyt hiukan pienempi kuin olin silloin, mutta iso vieläkin. Nyt löysin etsimäni mustat pillifarkut saman tien hyllystä, mutta se ei ollut mitenkään itsestäänselvyys. Enkä varmasti koskaan ota sopivan vaatekappaleen löytymistä sellaisena. Kivoimmat vaatteet löytyvät edelleen Sokoksen Design On Tampere Pop Up Shopista. Enkä edelleenkään koe kuuluvani niihin vaatteisiin, vaikka niitä haluaisin käyttää. Uhana Designin mekko myytiin loppuun ennenkuin ehdin sen hakea pois.
Keväällä löysin sitten uudella ostosreissulla housut, jotka täyttivät yhden ainoan kriteerin: mahtuivat päälle. En pitänyt housuista silloin, enkä pidä niistä nyt. No, nyt ne ovat jo hiukan turhan väljät, joten saavat jatkaa matkaansa joko askartelumateriaalina tai kirppiskassin täytteenä. Ei ikinä enää vaatteita, jotka ainoastaan mahtuvat päälle, mutta eivät aiheuta minkäänlaista hyvää oloa.