sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Mitä tahdon tehdä vuonna 2018?

Vuoden viimeisenä päivänä on hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä tahdon tehdä tulevana vuonna. Kulunut vuosi on ollut antoisa, mutta todella raskas. Sen raskaudesta huolimatta en vaihtaisi päivääkään – tai ainakaan kovin montaa päivää – pois. Tahdon kuitenkin tehdä ensivuodesta vieläkin paremman(tai ainakin vähemmän raskaan), ja uskon, että seuraavilla asioilla se on enemmän kuin mahdollista:

Kirjoittaa enemmän. Tämä on melkein itsestään selvää. Olen kirjoittanut tänä vuonna todella vähän, hätinä ollenkaan. Halu ja tarve kirjoittaa ovat kuitenkin heränneet henkiin entistä voimakkaampina ja minulla onkin paljon aiheita odottamassa kirjoittamista.

Valokuvata enemmän ja oppia siitä enemmän. Kuten kirjoittaminenkin, valokuvaaminen on ollut kiinnostuslistaltani jäähyllä pitkään. Nyt kuitenkin se on palannut ja ensivuonna haluankin jälleen kuvata enemmän ja myös oppia siitä lisää. Se olisi myös positiivinen lisä tänne blogin puolelle, kun kuvien laatu paranisi.

Oppia ompelemaan. Olen jo pitkään haaveillut, että osaisin ommella itselleni vaatteita. Kaupoista ei aina löydy sellaisia vaatteita kuin haluaisin ja olisi mahtavaa osata tehdä sellaisia itse. Neuleet osaan jo tehdä itse, mutta haluaisin myös saada ompelukoneella aikaan istuvia ja pitokelpoisia vaatteita. Toki ymmärrän, että taito on vuosien harjoittelun tulos, mutta olisi mukavaa päästä edes lupaavaan alkuun.

Hankkia saumurin. Tämä liittyy edelliseen kohtaan vahvasti. Haluaisin ommella itselleni trikoosta, ja se onnistuu parhaiten saumurilla. Olen jo parina vuonna käynyt Tampereen käsityömessuilla ”potkimassa renkaita” ompelukonefirmojen osastoilla. Ehkä ensivuonna olen jo potentiaalinen asiakas renkaidenpotkijan sijaan?

Tehdä enemmän käsitöitä. Ja nyt se mieli pois katuojasta. Ihan viattomista käsitöistä on nyt puhe. Kuluneen vuoden aikana käsityömojoni on aika hyvin palautunut, mutta en kyllä ole vieläkään ihan siinä tahdissa, mihin olen tottunut. Käsityöt tuottavat minulle suunnattomasti iloa, ja myös – toivottavasti – muille lahjojen muodossa.

Innostua enemmän. Kulunut vuosi on ollut aikalailla tasaisen tappavaa puurtamista, en ole juuri innostunut asioista. Paitsi Game of Thronesin seiskakaudesta. Tämän asian aion muuttaa. Aion innostua enemmän asioista, koska innostuminen on kivaa.

Kokata ja leipoa enemmän. Jouluna huomasin taas, että keittiössä hääräily tekee minut iloiseksi. Isommalle porukalle kokkaaminen ja leipominen on tietenkin hauskempaa kuin vain itselle, mutta ensivuonna voisin kokkailla itsellenikin enemmän sen sijaan, että vain kyhäisin nopeasti jotain. Hyvä ruoka, parempi mieli ja niin edelleen.

Levätä enemmän. Siis oikeasti levätä, ilman ajatuksia kaikista niistä asioista, joita minun pitäisi tai ”pitäisi” tehdä sen sijaan, että lepäisin ja lataisin akkuja. Yritystä – no okei, jäi vain puheen asteelle, minä mitään levätä osannut – lepäämiseen kyllä tänä vuonna oli, mutta toteutus jätti toivomisen varaa. Loppuvuodestahan olinkin sitten jo niin väsynyt, ettei mistään tullut oikein mitään. Josko ensivuonna olisin viisaampi ja osaisin ottaa aikaa itselleni.

Tehdä nykyisestä kämpästäni Koti. Olen todella laiska sisustaja, ja tavaroilla on taipumus jäädä siihen, mihin ne muuttaessa lasketaan. Ja huomaan saavani itseni usein kiinni ajatuksesta, että onko sen nyt niin väliä, millaisessa kämpässä sitä muutaman vuoden asuu, kun opiskelija-asunto on kuitenkin vain ns. ”väliaikaisratkaisu”. Että sitten joskus omistusasunnossa sitten sisustan. Mutta voin kertoa, että kyllä on väliä, millaisessa kämpässä asuu, vaikka vain muutaman vuoden. On paljon kivempi asua ja viettää aikaa kivaksi laitetussa asunnossa, kuin sellaisessa, jossa on kokoajan melkein kuin lähtökuopissa. Joten ensivuonna aion panostaa kämpän laittamiseen ja tehdä siitä Kodin.

Olla rohkeampi. Tämä on paha. Ensi vuonna tahdon olla rohkeampi, tahdon lähteä tavoittelemaan unelmiani, vaikka niiden toteutumisesta ei ole takeita, tahdon kokeilla uusia ja erilaisia asioita, vaikka onnistuminen ei ole varmaa, tahdon ottaa (hallittuja) riskejä.


Kaiken kaikkiaan, voin sanoa, että tahdon tehdä ensivuonna enemmän asioita, jotka tekevät minut iloiseksi tai onnelliseksi(tai sekä että). 



Mitä te aiotte tehdä vuonna 2018?

lauantai 30. joulukuuta 2017

Tampereen Käsityömessut 2017

Reilu kuukausi sitten oli taas yksi vuoteni kohokohdista, Suomen Kädentaitomessut Tampereen messukeskuksessa nimittäin. Sain liput messuille bloggaaja-statuksella postausta vastaan.

Vierailin messuilla tänä vuonna kahtena päivänä, perjantaina ja lauantaina. Tänä vuonna tehtiin myös taas kävijäennätys, ja se kyllä näkyi messuilla ennennäkemättömänä ruuhkana. Ei siellä aikaisempina vuosina mitenkään väljää ole ollut, mutta jotenkin tänä vuonna ruuhka tuntui erityisen ahdistavalta ja rasittavalta. Ja kyllä, siinä ruuhkaärsytyksessäni olin varma, että tällaisissa massatapahtumissa ihmisten äo laskee pari pykälää. Pariovilla ihmiset tunkevat sisään ja ulos molemmista ovista yhtä aikaa, vaikka jouhevammin asia menisi, jos toisesta ovesta poistuttaisiin hallista ja toisesta mennään sisään. Auttaisivatkohan nuolikyltit ovien yläpuolella? Jotain muutoksia ensivuoden messuille on tulossa pohjakarttaan. Otettaisiinkohan D-hallikin kokonaan käsityömessujen käyttöön? 
Aikaisempina vuosinahan D-hallissa on ollut keräilymessut, joilta olen itsekin ostanut paljon joululahjoja, mutta jotka ovat nykyään Mega Outletin yhteydessä. Tänä vuonnahan D-hallissa oli nukkekoti- ja pienoisrautatie messut. D-halli toisi kyllä kivasti lisää tilaa käsityömessuille.

Tänä vuonna huomasin jälleen selkeästi tarvitsevani messuille seuraa, että jaksaisin koluta messut läpi niin perusteellisesti kuin haluaisin. Yksin tulen vain juosseeksi messut läpi nopeasti ja tehokkaasti ja sitä myötä myös todella ylimalkaisesti. Perjantaina kierrellessäni messuja kaverin kanssa kävimme messuja paljon rauhallisemmin läpi kuin lauantaina kierrellessäni yksin. Äiti, sisko, käly ja kaverit beware, raahaan teidät ensivuonna messuille kanssani.

Ostoksia tein messuilla tänä vuonna todella maltillisesti. Viime vuoden kulutusjuhla oli vielä aivan liian tuoreessa muistissa. Sitä voisi jopa kutsua ostoskrapulaksi.
Regian sukkalangan sekä Cloverin ergonomiset virkkuukoukut ostin Lankaidean osastolta. Sukkalanka on ilmeisesti joku Regian jouluväri, mutta itse en saa langasta jouluviboja, enemmänkin keväisiä.
Korvakorut ovat OneManBandin, eli Finnish Design Boutiquen osastolta, ne ovat Unique Design by Marian. Olin jo lähtemässä osastolta pois, kun huomasin nämä korvakorut, ja minun oli saatava ne.
Salmiakit ostin Tallipihan Suklaapuodin osastolta, jos minulle luvataan todella väkevää salmiakkia, ostan varmasti. Täydellistä, tai edes lähes täydellistä, salmiakkia tuntuu olevan mahdotonta löytää.




Tämä postaushan odotti valmiina kuvaa näinkin pitkään, sillä Suomen talvi ei varsinaisesti ole suosiolinen yrityksille saada otettua siedettäviä kuvia. Eikä tämäkään mikään valokuvataiteen merkkiteos ole, mutta tällaista sai nyt tällä rahalla :D

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kunnianarvoisa Joulupukki,

kulunut vuosi on ollut, jos ei raskas, niin varsin vaativa. Vaikka suuri osa tapahtumista on ollut positiivisia, niin ne ovat myös olleet kuormittavia, vaatineet paljon töitä. Olen parhaani mukaan yrittänyt olla kiltti, ja mielestäni siinä ehkä jopa onnistunut. Parantamisen varaahan aina tietenkin on.

Olin jo listannut pitkät pätkät kaikkea, mitä tänä vuonna haluaisin paketteja availlessani löytää. Mutta sitten pysähdyin miettimään asiaa tarkemmin, tavarapaljous oli alkanut ahdistaa ja suunnitelmat tavaramäärän vähentämiseksi olivat alkaneet muotoutua. Päätin siis toivoa asioita, jotka parantavat ja/tai helpottavat arkeani:

Harry Potter ja Azkabanin vanki, kuvitettu painos. Kyllä, minulla on jo kaikki Harry Potterit. Suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi. Ja yksi saksaksi(juurikin Azkabanin vanki). Azkabanin vanki on ensimmäinen Potter –kirja jonka olen lukenut. Sain sen joululahjaksi Isoveljeltäni vuonna 2001 ja se on aina ollut minulle rakkain seitsemästä Potterista. Kirjat parantavat arkea aina, ja tuttuun tarinaan on aina mukava sujahtaa, kun maailma koettelee.

 Leffalippuja. Nämä ovat omalla kohdallani niin sanotusti varma nakki. Toimivat aina. Rakastan tarinoita, ja elokuvat ovat yksi loistavista keinoista kuulla, nähdä ja kokea niitä.

Hamahelmiä. Tykkään kovasti askarrella hamahelmillä, niillä midi-kokoisilla, joten jättipurkki tai –laatikko olisikin valtavan hauskaa löytää paketista. Toki ensimmäinen suuri huvi hamahelmilajitelmasta tulee tietenkin siitä, kun lajittelee kaikki helmet väreittäin omiin pusseihin tai rasioihin :D

Kunnollinen veitsi. Vaikka siskon keittiössä hääräillessä terävät veitset ovat usein koituneet sormien turmaksi, niin kyllä hyvä veitsi omassakin keittiössä tekisi kokkailusta paljon nopeampaa ja joutuisampaa.

Laatuaikaa läheisten kanssa. Tarvinneeko tätä edes selittää?

Flanellilakanat. Flanellilakanat olisivat mukavan pehmoiset, nukkuessani peittokasani alla.

Kissasaippua ja sille kiva rasia. Ihan oikeasti. Kissasaippua, eli marseille-saippua on todella monikäyttöinen ja sopii hyvin esimerkiksi meikkisiveltimien pesemiseen. Ja on halvempaa, kuin siveltimille tarkoitettu saippua. Kiva rasia kissasaippualle vielä, niin avot, Tiina on onnellinen.

Hackmann Carelia teelusikoita. Suurempia kuin kahvilusikat, pienempiä kuin ruokalusikat. Täydellisiä monenmoiseen syömiseen., niin kuin esimerkiksi viiliksen ja jogurtin syömiseen.

Kiitos, ja Hyvää Joulua!
Ystävällisin terveisin

Tiina

perjantai 1. joulukuuta 2017

Joulukuu

Joulukuun ensimmäinen. Vihdoin.

Olen tänä vuonna odottanut joulukuuta aivan erityisen paljon. Tein syksyllä päätöksen, että annan jouluinnostukseni lähteä ihan vapaasti lapasesta, en aio pidätellä yhtään. Pidän tätä jopa osittain tieteellisenä kokeena, kuinka paljon pystyn intoilemaan ja tekemään juttuja.
Tämä intoilu tulee todennäköisesti näkymään myös täällä blogin puolella. Tai sitten ei, mistä näistä koskaan tietää. (No kyllähän se nyt tulee näkymään)

Vaikka monet joulukuun touhuistani ovat kyllä salaisia, olen pahasti jäljessä joululahjojeni aikataulusta. En käsitä, miten näin pääsi käymään. Viime vuonna olin näihin aikoihin jo ihan valmis. Ja tänä vuonna joulu on vielä vähän erilainen, kun emme vietäkään sitä kotikotonani vaan kokoonnummekin toisen sisarukseni luokse koko porukka. Eli ainoa erilainen asia on paikka, jossa olemme. Se tuntuu suuremmalta muutokselta kuin onkaan. Olenhan minä toki lupautunut auttamaan järjestelyissä, mutta se tarkoittaa vain muutamaa ylimäärästä hommaa. Pääsen kokeilemaan uusia juttuja, ei huono.

Minulla meni todella monta vuotta joulua vihatessa, erinäiset ikävät tapahtumat joulun aikaan vuosia sitten vei ilon joulusta moneksi vuodeksi. Viime vuonna se jo vähän pilkisti verhojen raosta, mutta tänä vuonna aion päästää sen valloilleen. Tai niin valloilleen, kun sen vain voi päästää hankkimatta 180-senttistä valkoista muovikuusta ja siihen kilokaupalla koristeita. Se on vuorossa vasta ensivuonna.
Joululauluihin en ole vielä oikein päässyt sisään. Aion jatkossakin kulkea kaupoissa luurit korvilla ja blokata joululaulut pois. Joulukalentereita minulla sen sijaan on useampi. More is more and less is a bore.


Vaikka on koe olevani Over the Top –joulufani ja fiilistelijä, on minulla vähän vaikeuksia päästää innostustani täysin avoimesti valloilleen. Muut perheessäni eivät ole jouluihmisiä, joten vastakaikua on turha odottaa. Silmien pyörittelyä ja valitusta korkeintaan, jos niitäkään. Onneksi on sisarusten lapset, jotka vielä innostuvat joulusta(joskin todennäköisesti he innostuvat enemmän isosta lahjakasasta ja herkuista kuin joulusta itsestään). Mutta ei se haittaa, minä saan intoilla niin paljon kuin haluan.


tiistai 31. lokakuuta 2017

Tuntematon sotilas 2017

Kävin viikonloppuna katsomassa uuden Tuntematon sotilas – elokuvan. Ennakkoon odotukseni olivat kovin ristiriitaiset, osittain elokuvan aiheuttaman ennakkokuohunnan vuoksi. Linnan kirja ja Laineen ohjaama alkuperäinen elokuva ovat minulle rakkaita, joten minua hiukan pelotti mennä katsomaan tätä Louhimiehen versiota. Mitäs, jos kaikki onkin pilalla? Toisaalta olin myös ennakkotietojen perusteella sitä mieltä, että Louhimiehen versiota ei voi suoraan verrata alkuperäiseen Laineen versioon samalla lailla kuin Mollbergin(erittäin, erittäin huonoa) vuoden 1985 versiota.

En pettynyt, eikä mikään ollut pilalla. Uusi Tuntematon sotilas oli loistava. Loistava. Elokuvan aikana itkin, nauroin, liikutuin, ja tunsin kerran jopa myötähäpeää(ei kerta kaikkiaan pystynyt katsomaan Hietasen ja kumppaneiden vierailua Veeruskan luona, oli pakko peittää silmät). Seuraavana yönä näin sotaunia(ei ahdistavia kuitenkaan) ja tahdon heti mennä katsomaan elokuvan uudestaan(=loistavan, vaikuttavan ja ihon alle menneen elokuvan merkit). Viikonloppuna sitten taas uudestaan. En halua ottaa mitään pois Laineen elokuvalta, mutta jollain tavalla Louhimiehen versio oli mielestäni jopa parempi.

En oikein edes tiedä, miten pukea ajatukseni ja tunteeni sanoiksi tai mistä aloittaisin.

Louhimiehen tuntematon menee todella paljon syvemmälle ihon alle kuin alkuperäinen Laineen versio. Tämä johtuu varmasti ainakin osittain tekniikan kehityksestä ja elokuvan värillisyydestä. Uudella teknologialla saadaan aikaan paljon näyttävämpiä ja realistisempia kohtauksia, sekä pystytän näyttämään asioita, joita 50-luvulla ei ollut mahdollista näyttää. Ja jos olikin, mustavalkoisuus söi sen näyttävyyttä.
Louhimiehen henkilöhahmot ovat moniulotteisempia ja inhimillisempiä kuin Laineen. He ovat Ihmisiä, moniulotteisia, monimutkaisia, epätäydellisiä ja joskus jopa epämiellyttäviä. Suomalainenkaan sotilas ei ollut täydellinen. Ja ne ikävätkään henkilöt eivät ole yksinkertaisesti pelkkiä mulkkuja. Laineen versiossa ne hyvät tyypit, joista yleisön halutaan pitävän, ovat hauskoja rillumarei-miehiä, joihin mikään ei kolahda. Ja ne ”ikävät” tyypit ovat yksinkertaisesti mulkkuja. Louhimiehen henkilöhahmoilla on laajempi ja realistisempi tunneskaala.

Ja vaikka naisten roolien lisäämisestä onkin seurannut joitain soraääniä, niin mielestäni ne toimivat loistavasti(alkaa itseäkin ärsyttää tämä loistavan hokeminen). Naisrooleja on toki lisätty, mutta silti niistä ei ole tehty – enkä nyt tiedä, saisinko naisena oikeasti sanoa näin – liian isoja. Tuntematon sotilas on kuitenkin kirja ryhmästä miehiä ja heidän kokemuksestaan. Enkä tahdo millään lailla vähätellä naisten osuutta sodassa, mutta Tuntematon sotilas on kirjoitettu miehistä, joten itse en osaa pitää naisten puuttumista pahana tai ongelmallisena asiana. En silti ole pahoillani, että naisia nähdään tässä uudessa versiossa enemmän. Elokuvan naiset syvensivät elokuva- ja tunnekokemustani elokuvan aikana.


Totta puhuen, en ole tässä kirjoittanut varmaan puoliakaan ajatuksistani ja tuntemuksistani elokuvasta, mutta en vain osaa pukea niitä enempää sanoiksi. Joten voin vain sanoa: uusi Tuntematon sotilas on loistava. Menkää katsomaan se.


maanantai 16. lokakuuta 2017

Milloin olen tarpeeksi oikeanlainen pukeutuakseni kuten haluan?

Tapahtui keväällä:

Potku tämän postauksen kirjoittamiseen tuli eräällä housujen etsimis-retkellä Sokoksella(Sokoksella ei varsinaisesti ole tässä mitään roolia, yhtä hyvin kaikki olisi voinut tapahtua stockalla tai jossain ostoskeskuksessa).

Minulla oli silloin - ja on jälleen tällä hetkellä - yhdet sopivan kokoiset housut käytössä(lisäksi omistan parit vielä liian pienet, joten niitä ei nyt lasketa), mustat pillifarkut. Ja koska kesä on tulossa ja muutenkin olisi välillä kiva vaihdella muitakin vaatteita kuin paitaa, lähdin etsimään itselleni uusia housuja. Suuntasin siis Sokokselle(koska s-kortti ja bonukset ja koska se oli lähimpänä töipaikkaa) ja naisten muodin osastolle sekä Marks ’n’ sparksille. Arvatkaan monetko housut löysin? Aivan, en yksiäkään. Tai siis olisihan siellä ollut niitä ihan samoja mustia pillifarkkuja kuin mitkä minulla oli jo jalassa. Ja samoja housuja rohkeena beigenä. Tiedän kyllä, että olen isomman puoleinen enkä siten ole se kaikkein helpoin asiakas. Mutta silti olisin toivonut löytäväni edes yhdet kriteereihini sopivat housut(kriteerit olivat: vajaamittaiset tai sellaisiksi käärittävissä olevat(=bootcut), ei-mustat, eikä kovin löysät, koska ne tuovat jo valmiiksi vantteraan varteeni 15-20 ylimääräistä kiloa). Luulin, että sopivien housujen löytäminen olisi ihan pala kakkua. Luulin, että etsimäni laisia housuja olisi niin sanotusti aina tarjolla, kun eivät ole mitään erikoisuuksia vaan ihan perusmalleja. Väärässä olin. Kiersin osastoja ja löysäsin kriteerejäni, ”jos olisivat edes ihan kivat”, ”no jos edes mahtuisivat päälle”, ”no jos ei vituttaisi laittaa päälle” ”no jos edes jotkut löytyisivät”. Ei löytynyt, milloin oli jo heti pohkeet liian paksut, milloin oli liikaa reittä tai persusta.
Tampereen Sokoksella on Design On Tampere –PopUp, jonka tuotteita katsoin kaihoten; laadukkaista materiaaleista tehtyjä laadukkaita ja mieleisiä vaatteita. En uskaltanut edes ottaa niitä henkareita kunnolla käteen, koska pelkäsin sitä pettymystä, kun ne eivät sovikaan (vaikka nopealla silmäyksellä olin aika varma, että siellä olisi ollut minulle sopivia vaatteita).
Itku ei ollut kaukana, kun suuntasin tyhjin käsin kotiin.

Kotiin päästyäni soitin tietenkin Äipälle − ja saatoin siinä tirauttaa muutaman kyyneleenkin asian tiimoilta – avautuakseni asiasta jollekin. Vaahtosin pitkään ja hartaasti, kuinka inhottavalta tuntuu, kun ei löydä mieleisiä vaatteita koon takia. Myönnän, että tuolloin minulla oli jo valmiiksi huono päivä, joka varmasti vaikutti siihen, miten vahvasti asia pääsi ihon alle, mutta se ei muuta asiaa miksikään. Lisäksi harmitustani lisäsi se, että olin kuluneen vuoden aikana hoikistunut ~15 kiloa, ja olin alkanut näkemään kroppani edes hiukan positiivisemmin kuin aikaisemmin. Yksi epäonnistunut ostosreissu tuntui mitätöivän kaiken henkisen ja fyysisen kehityksen.
Pohdin ihan vakavissani, että enkö tosiaan ole koskaan tarpeeksi hoikka tai oikeanlainen pukeutumaan mieluisiin, laadukkaisiin vaatteisiin. Tuntui, että tekemälläni työllä ei ollut mitään merkitystä, tarjolla on vain muodottomia akryylisäkkejä, joihin en halua pukeutua. Että hyvin istuvat vaatteet ja laadukkaat materiaalit ovat ja tulevat aina olemaan saavuttamattomissani. Yksinkertainen vastaus pohdintaani on tietenkin, ”no laihduttaisit enemmän”, joka ei ole tässä kohtaa homman pointti. Tavoitteeni on kyllä pudottaa painoa edelleen, mutta se ei poista haluani pukeutua kivoihin, miellyttäviin ja laadukkaisiin vaatteisiin nyt.

Tämän tarinan pahis ei ole Sokos, eikä oikeastaan kukaan/mikään muukaan. Tapahtumat vain sattuivat huonona päivänä triggeröimään paljon syvälle juurtuneita ajatusmalleja ja herättämään sitä kautta ajatuksia.
Minulla on ollut oikeastaan aina sellainen tunne tai ajatus, että olen jotenkin vääränlainen pukeutumaan osaan sellaisista vaatteista, jotka miellyttävät minua. Että ne kivat vaatteet kuuluvat niille laihemmille, suositummille, coolimmille, tai muuten vain paremmanlaisille ihmisille, eivät minulle. Että, jos pukeudun sellaisiin vaatteisiin, kun tahtoisin, näytän jotenkin naurettavalta.
Osasyy tähän on varmasti se, että vuosien varrella olen luonut mielikuvan siitä, millainen minun kuuluisi olla, että tulisin hyväksytyksi. Ja sitten pitänyt tästä mielikuvasta tiukasti kiinni, vaikka tyyli ja jopa identiteetti ovat muuttuvia asioita, ne eivät välttämättä pysy muuttumattomina kerran muodostuttuaan.
Mikä siinä onkin, että itseen ja omaan kehoon on niin vaikea suhtautua positiivisesti ja lempeästi? On niin helppo nähdä kaikki ne asiat, joihin ei ole tyytyväinen ja ne tuntuvat suorastaan hyppäävän peilissä silmille.

Miten tämä tarina sitten päättyi? No, Äipä rohkaisi minua menemään uudelleen sinne Sokokselle ja kokeilemaan niitä Design on Tampere –PopUpissa olevia kivoja vaatteita. Menin takaisin seuraavana päivänä ja lähdin kotiin mukanani MUKA VAn äärettömän ihana hame (koossa S/M) ja Uhana Designin puuvilla-silkki-mekon haen kotiin heti, kun minulla on siihen varaa, jos niitä vain on silloin vielä hyllyssä. Kannatti mennä takaisin ja kokeilla vaateita rohkeasti, vaikka olinkin varma, etten tälläkään kertaa löydä mitään kivaa. Ja ne housutkin kyllä löytyivät myöhemmin, kun kriteereinä olivat ”mahtuvat päälle” ja ”ei-mustat”.  No, lahkeet voi aina kääriä, ja syksyllä olen toivottavasti sen verran pienempi, että uudet löytyvät vähän helpommin.


Syksy-Edit. Tämä teksti on siis kirjoitettu keväällä. Olen nyt hiukan pienempi kuin olin silloin, mutta iso vieläkin. Nyt löysin etsimäni mustat pillifarkut saman tien hyllystä, mutta se ei ollut mitenkään itsestäänselvyys. Enkä varmasti koskaan ota sopivan vaatekappaleen löytymistä sellaisena. Kivoimmat vaatteet löytyvät edelleen Sokoksen Design On Tampere Pop Up Shopista. Enkä edelleenkään koe kuuluvani niihin vaatteisiin, vaikka niitä haluaisin käyttää. Uhana Designin mekko myytiin loppuun ennenkuin ehdin sen hakea pois.
Keväällä löysin sitten uudella ostosreissulla housut, jotka täyttivät yhden ainoan kriteerin: mahtuivat päälle. En pitänyt housuista silloin, enkä pidä niistä nyt. No, nyt ne ovat jo hiukan turhan väljät, joten saavat jatkaa matkaansa joko askartelumateriaalina tai kirppiskassin täytteenä. Ei ikinä enää vaatteita, jotka ainoastaan mahtuvat päälle, mutta eivät aiheuta minkäänlaista hyvää oloa.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Täällä taas, toivottavasti.

I’m back, olen selkä.

Tai ainakin luulen olevani. Olen ollut niin pitkään poissa blogin ääreltä, että en oikein uskalla luvata varmaksi, kuinka pian pääsen takaisin säännöllisen kirjoittamisen rytmiin.

Syksystäni on tulossa aika kiireinen, aloitin uudet opinnot Tamkissa ja suoritan loppuun vanhoja Tredussa. Ala on onneksi sama, joten opinnot ovat jossain määrin päällekkäisiä. Vaikka jossain määrin kyllä pelottaa tuo tuleva työmäärä. Onneksi tiedän, että tällä kahden paikan välillä juoksemisen ja kahden koulun tehtävien hoitamisella on deadline siellä 8 viikon päässä. Sitten helpottaa. Mutta minun täytyy ehkä kokeilla kahvinjuontia vielä, ennen kuin syysloma koittaa ja opetus Tredussa loppuu.

Voin vain toivoa, että touhun täyteisempi syksy tarkoittaa myös sitä, että jutunjuurta syntyy ja runosuoli kukkii paremmin kuin se on pitkiin aikoihin. Toki minulla on jo mielessä monia postausten aiheita, joista puuttuu vain toteutus. Tai valmiita postauksia, joista puuttuu kuvat. Sen takia tästäkin postauksesta puuttuu kuvat. Jostain on aloitettava. Vaikka sitten kuvattomasta postauksesta.

Kynsiä minun täytyy ainakin alkaa taas lakkailla ahkerammin, koska silloin tuntuu juttu luistavan parhaiten. Lakan kuivumista odotellessa koneella kirjoittaminen on aikalailla ainoa asia, jota voi tehdä. Ja onhan näppäimistön naputtaminen paljon hauskempaa, kun on värikkäät kynnet. Tai no, aikalailla kaikki on kivempaa, kun on värikkäät kynnet.


Enää pitää ottaa torjuntavoitto tästä päälle pukkaavasta flunssasta. 

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Isoveli82

Isoveli täytti juhannuksena 35, aika sopivan ikäinen siis noin niin kuin isoveljeksi.

Virkkasin Isoveljelle synttärilahjaksi peiton. Alun perin aion tehdä hänelle peiton 30-vuotislahjaksi, sen jälkeen väitöslahjaksi, mutta koska niistä ei tullut mitään erinäisistä syistä, päätin, että 1/3(sillä oletuksella, että velipoika yltää edesmenneen isoisämme kunnioitettavaan 104,5 vuoden ikään) elettyä elämää on ihan yhtä hyvä syy. Sitä paitsi, parempi myöhään kuin ei silloinkaan.



Olen jossain määrin jopa yllättynyt, että sain tämän peiton valmiiksi, sillä minä en virkkaa. Tai en virkannut, ennen kuin aloin viime jouluna ensin virkata peittoa itselleni(joka on vielä kesken) ja sitten kevät-talvella aloin virkata tätä peittoa.

Veljeni on jossain määrin ulottuva henkilö, enkä nyt tarkoita sellaista, mikä on varmasti jokaisen ensimmäinen mielikuva, vaan 190-senttinen entinen urheilija. Joten, koska saaja on jokseenkin ulottuva henkilö, täytyy peitollakin olla kokoa. Peitto on noin suurinpiirtein(täysin tarkkoja mittoja en saanut otettua, kun minulla ei ole tarpeeksi tilaa levittää tätä mittoihinsa) 145 cm leveä ja 210 cm korkea. Lankaa tähän kului 3065 grammaa. Pääteltäviä langanpäitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Onneksi osaan delegoida.

Luulin saavani tehtyä tämän täysin jämälangoista, mutta pian kävi ilmi, että olin turhan optimistinen asian suhteen. Loppujen lopuksi uudenlangan ja jämälankojen suhde on suurin pirtein fifty-sixty. Jämälanka on tässä tapauksessa aika laaja käsite, osa oli ihan oikeasti jämiä jostain toisesta projektista ja osa oli epämääräisiä yksittäisiä keriä, joilla en tiennyt, mitä tehdä; ne upposivat tähän hyvin. Uudet langat olivat oikeastaan kokonaan harmaita ja mustia. Lanka on tosiaan Novitan 7 Veljestä, joka on mielestäni tällaiseen peittotarkoitukseen ihan oivallista lankaa.



Peitto valmistui vähän myöhässä, mutta ei anneta sen häiritä(vaikka se vähän mielessä kaihertaakin). Sitä paitsi, veli perheineen ei ollut edes juhannuksena kaupungissa, joten en olisi edes voinut antaa lahjaa oikeana päivänä. Pikkuperfektionisti sisälläni kuiskuttelee, että olisihan sen voinut antaa etuajassa. Yritän olla kuuntelematta.

Peitto jäi hieman lyhyemmäksi kuin alun perin ajattelin, mutta minulta loppui langat(buahahhahhaa, as if), siis sopivan väriset ei-harmaat langat. Mutta eipä tuolle nyt mitään voi, ihan kivan mittainen tästä peitosta kuitenkin tuli. Ja se minimitavoitteeni, 200cm, täyttyi.




Ja myönnettäköön, että otin peitontekeleen alla useammat koepäiväunet. Tämä oli vain niin kätevä vetää sylistä kokonaan päälle, kun alkoi ramaisemaan. Ja hyvin nukutti. Toivottavasti myös Isoveli, joka omien sanojensa mukaan on vielä nuori poika ja sopivan ikäinen, nukkuu hyvin tämän peiton alla.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Mistä sen tietää, mitä oikeasti haluaa?

Olen pohtinut otsikon kysymystä viimeaikoina todella paljon. Koko elämäni aikana olen pohtinut monesti ja paljon, että mitä minä tahdon milloin mihinkin asiaan liittyen. Mutta nyt olen pohtinut asiaa pidemmällä tähtäimellä, ja siten, että otan huomioon mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa ja vaikuttavaa seikkaa. Että tahdonko jostain asiasta vain rusinat pullasta ja sokerit pohjalta, vai olenko valmis myös niin sanotusti lapioimaan sitä itseään.

Olen jo pidemmän aikaa ollut niin sanotusti tyytymätön tämän hetkiseen tilanteeseeni (tuo kuulostaa pahemmalta kuin oikeasti onkaan). Joku saattaisi sanoa, että ”no tee sille sitten jotain!” Ongelma on siinä, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä tai mihin suuntaan minun pitäisi lähteä etenemään. Tai pikemminkin en tiedä, mitä haluaisin tehdä tai mihin suuntaan haluaisin lähteä.
Olen aina ollut sellainen, että pystyn perustelemaan asioiden monet puolet ja pystynyt tekemään hyvin kattavia +- -listoja. Tämä tarkoittaa sitä, että harvemmin tulen tehneeksi hätiköityjä päätöksiä – mikä on tietenkin hyvä asia – mutta se tarkoittaa myös sitä, että päätöksenteossa kestää kau-an. Ja usein myös käy niin, etten saa päätöstä tehtyä ollenkaan, koska kun on tarpeeksi kauan pyörittänyt asioita päässä ja paperilla, kaikki vaihtoehdot alkavat vaikuttaa yhtä hyviltä tai huonoilta. Ja silloin on helpompi olla tekemättä mitään, kuin ottaa se riski, että tekeekin virheen.

Nyt on kuitenkin tullut eteen tilanne, joka on pakottanut katsomaan elämää ja aikaa eri tavalla(Ei onneksi omalle kohdalle, mutta tarpeeksi lähelle kuitenkin). Ettei asioita voi jättää toteutettavaksi ”sitten joskus”, koska sitä ”sitten joskusia” ei välttämättä koskaan tule.
Olen miettinyt asioita paljon ajatuksen ”jos minulla olisi rajallisesti aikaa jäljellä, mitä tahtoisin tehdä sillä ajalla” pohjalta. Ja se on osoittautunut joissain asioissa varsin hyödylliseksi lähtökohdaksi. Olen huomannut luopuneeni ajatuksesta, että minun täytyisi keksiä itselleni hetinyt koko loppuelämän kattavat suunnitelmat. Se on vienyt paljon paineita pois, kun ei tarvitse löytää sitä yhtä juttua, jota on mielekästä tehdä seuraavat 50 vuotta. Voi tehdä montaa erilaista mielenkiintoista ja kivaa juttua ja kokeilla eri asioita.

Sitä paitsi, parhaat asiat elämässä tulevat kohdalle 99% sattumalta. Ei kukaan voi suunnitella, esimerkiksi, että ”ensivuonna tähän aikaan olen unelmieni työpaikassa, josta en halua koskaan pois”. Toki voi toivoa, mutta asiat ovat monen eri tekijän summa, eikä kaikki ole aina omasta päätöksestä kiinni. Ja mistä sitä tietää, mikä kaikki voi olla unelmien täyttymys? Kun kukaan ei voi tietää kaikkea ja kaikkien tapahtumien seurausketjuja. Tässä olisi selkeästi itseni kaltaisella kontrollifriikillä kehittämisen paikka.

Olen yrittänyt hakea asiaan uusia näkökulmia eri tavoin, esimerkiksi lukemalla kirjoja, sillä huomaan helposti jumittuvani ajatuksissani. Enkä välttämättä ole aina edes tietoinen kaikista mahdollisuuksistani tai tiedä, mitä erilaiset vaihtoehdot pitävät sisällään tai mitä ne vaativat. Tieto ei aina lisää tuskaa. Enää pitäisi löytää rohkeus lähteä kulkemaan sitä ihan omaa polkua, tai jopa lähteä sinne, missä ei ole polkua lainkaan. Se on varmasti itselleni se suurin haaste tässä asiassa, olen aina ollut miellyttämisen haluinen ja minulle on kova paikka, jos esimerkiksi läheiseni kritisoivat tai kyseenalaistavat valintojani. Jätän sitten mieluummin asiat tekemättä tai teen, kuten tiedä herättävän vähiten kommentteja. Tästä tavasta minun täytyisi ehdottomasti opetella eroon. Tai kouluttaa läheiset olemaan kommentoimatta. En tiedä, kumpi on mahdottomampi tehtävä.




Viimeinen sysäys tämän postauksen kirjoittamiseen tuli ystävältä, joka on tällä hetkellä vaikeassa tilanteessa. Hän kysyi, että ”onko sulla vielä se blogi?”, no, onhan minulla, mutta kirjoittamisfiilis katosi oman vaikean tilanteen jälkipyykissä. Päätin siinä silloin bussissa istuessamme, että elvytän blogin jälleen ja alan kirjoittaa, enkä vain haaveilla kirjoittamisesta. Koska kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista ja sanat synnyttävät uusia sanoja

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Madara SOS

Syksyllä tuli ajankohtaiseksi ostaa uusi naamarasva sekä seerumi. Edellinen rasva loppui ja seerumi loppui jo viime keväänä, enkä silloin ostanut uutta seerumia, sillä kesää kohti ihoni alkaa rasvoittumaan, enkä ole kokenut kesäisin tarvetta hirveästi rasvailla naamaa, enkä siten ole kokenut tarvetta seerumin tuomalle lisäboostillekaan. Joten jäi seerumi ja rasva ostamatta keväällä. Syksyn tullen minulta loppui viimein myös rasva, joten uusien hankkiminen oli ajankohtaista.

Pienen tutkivan journalismin jälkeen päädyin tilaamaan Biodellystä Madaran SOS-sarjan Recharge Cream –kasvorasvan sekä Repair Intensive Serum –seerumin. Päädyin valitsemaan nämä paristakin eri syystä; ensinnäkin nämä olivat paljon halvempia kuin muut rasvat, joita harkitsin ja toisekseen olen ollut huomaavinani, että luonnonkosmetiikka-rasvat toimivat paremmin ja ovat miellyttävämpiä kuin ei-luonnonkosmetiikka.



Ensimmäisellä kerralla, kun käytin näitä, hämmästyin kuinka jankkia tämä seerumi on. Se on paksumpaa ja jankimpaa kuin kasvorasva, joka taas on koostumukseltaan varsin kevyen oloista.
Toinen asia, joka pisti silmään nenään, oli näiden haju. Nämä hasievat aivan lääkkeeltä tai sairaalalta. Vahvasti. Ja pitkään.


Mutta olen armollisesti valmis antamaan jokseenkin kammottavan hajun anteeksi, sillä nämä todellakin toimivat! Ihan käsittämättömän hyvin.
Naamani on tänä talvena pahimmillaan ollut hilseilevä, kutiseva, kirvelevä ja kiristävä. Koska olin tottunut läträämään edellistä käyttämääni rasvaa oikein huolella saadakseni edes jonkinlaista helpotusta, lähdin näiden kanssa luonnollisesti samalla lailla liikenteeseen. Se saattoi olla virhe, tai olla olematta. Nämä olivatkin niin tuhtia tavaraa, etteivät ne kadonneet naamaani silmänräpäyksessä, vaan kasvoillani oli hyvän tovin sellainen vaaleahko rasvakerros, jolla ei ollut mitään kiirettä imeytyä. Ja koko ajan nenässäni haisi sairaalalta/lääkkeeltä. Mutta se teho. Naamani oli sen ensimmäisen käyttökerran jälkeen pehmeä ja sileä kuin vauvan takalisto, useamman päivän. Vaikka sittemmin olen oppinut holvaamaan näitä naamaani varovaisemmin, ovat nämä minulla käytössä vain iltaisin/yörasvana juurikin tuhtiutensa vuoksi. Silloin harvoin, kun laitan aamulla kasvorasvaa, laitan jotain paljon kevyempää ja nopeammin imeytyvää, koska inhoan rasvaamista seuraavaa klähmäistä tunnetta yli kaiken.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Kauluri - Paluu lapsuuteen?

Neuloin kaulurin. Kyllä, kaulurin.

Neuloin tämän jo varsin pian Tampereen käsityömessujen jälkeen, ja ostinhan pari puuttuvaa kerääkin messuilta, mutta viimeistely, eli langanpäiden päättely sekä kuvaaminen saivat odottaa joulun ja uudenvuoden välipäiviä. Joo, neulominen on todella kivaa, neuleiden viimeistely on perberistä.

Malli on Joji Locatellin 3 Color Cashmere Cowl, joka on todella helppo ja mukava neuloa. Kauluri neuloutui todella nopeasti, muutamassa illassa. Ohjetta ei tarvinnut tuijotella juurikaan, riitti kun sen luki ennen mallineuleen tai värin vaihtoa ja muuten välillä silmäili varmistukseksi.



En ole ihan varma, miksi alun perin aloin neuloa tätä kauluria, sillä olin kovin skeptinen sen suhteen, tulenko koskaan käyttämään tätä. Mutta halusin silloin jotain kohtuullisen aivotonta neulottavaa. Kauan siinä menikin, ennen kuin otin tämän käyttöön(kun ne langanpäät oli päättelemättä).  Mutta. Tämä on osoittautunut aivan loistavaksi keksinnöksi. Koen isot huivit - joista tykkään ihan hirveästi - ahdistavina talvitakin alla, joten tämä on ollut ihan mahtava, sillä tämä blokkaa kylmän ilman tunkemasta takin kauluksesta sisään, mutta ei ahdista, purista tai kurista.
Toki, en tiedä, valikoituisiko tämä kaulaan kaikkein kovimmilla pakkasilla ja nytkin kaipaan koulussa tunneilla, jolloin istun falskaavan ikkunan ja kylmyyttä hohkaavan betoniseinän vieressä ilmastoinnin puhaltaessa niskaan, jotain suuren suurta villahuivia, johon kääriytyä.




Tykästyin tähän kauluriin jopa siinä määrin, että aion neuloa niitä lisää. En välttämättä tai todennäköisesti juuri tällä mallilla, vaan jollain toisella, koska maailma on täynnä kivoja neuleohjeita.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Madara Protecting Hand Cream

Olen löytänyt uuden HG-käsirasvan. Tajunnanräjäyttävän hyvän käsirasvan. Kaupan päälle löysin sen vielä vahingossa. Tai tietoisestihan minä sen kyllä tilasin, samalla, kun tilasin itselleni uutta naamarasvaa ja seerumia (säästääkseni postikulut, lisäsin tilaukseen käsirasvaa. Selvää säästöä, tiedättehän).
Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, sillä minulla ei ollut juurikaan kokemusta Madaran tuotteista ennen tätä(palakasvosaippuaa kokeilin yhden palan verran, ja se jätti aika mitäänsanomattomat fiilikset). Mutta toisaalta, aika harvalta itselleni uudelta tuotteelta odotan kovinkaan paljoa, sillä tiedostan sen, että mikä toimii toisella, ei välttämättä toimi toisella. Esimerkiksi, useimmat rasvat, joita olen suositellut Äipälleni, eivät ole toimineet hänellä lainkaan ja ne, joista itse en ole niin innostunut, ovat olleet hänelle hyviä. Joten matalat odotukset eivät olleet mitään ”henkilökohtaista”.

Tilasin ensimmäisen tuubin tätä Madaran Protecting Hand Creamia Biodellystä, samalla kun tilasin pärstänvoiteluaineita. Täytyi saada ilmaiset postarit, joten tämän tilaaminen oli selvää säästöä. Ainakin melkein.
Tuubin teksti lupaa, että käsivoide ”Hoitaa, kosteuttaa ja pehmentää kuivia käsiä ja hauraita kynsiä. Tuo käsille suojan, joka auttaa sitomaan kosteutta. Imeytyy nopeasti jättäen kädet silkkisen pehmeiksi.”  Ja täytyy myöntää, tämä rasva tekee kaiken lupaamansa. Tietenkin olisi ehkä ollut kannattavaa lukea tuubin teksti jo silloin syksyllä ennen ensimmäistä käyttökertaa, tuubissa nimittäin sanotaan hiero käsiin, ja minä tajusin tämän vasta parin käyttökerran jälkeen kokemuksen kautta. Mitä tästä opimme? Emme mitään.




Tämä rasva täytyy todella hieroa käsiin, mutta onneksi se imeytyy loppujen lopuksi varsin nopeasti. Ja aamulla(oikeastaan jo ennen nukahtamista, rasvaan käteni ainoastaan nukkumaan mennessäni) kädet ovat kivan pehmeät. Eikä niissä ole minkäänlaista kalvoa. Sillä jos jotain inhoan, se on rasvat, jotka jättävät jälkeensä kalvon. Not Cool. En tahdo rasvaa, joka täytyy erikseen pestä pois. Mutta se ei ole tämän rasvan ongelma.
Taistelin syksyllä kynsieni kuivuuden kanssa, mikään ei tuntunut auttavan niihin, ja ne lohkeilivat eikä kynsilakka pysynyt niissä hetkeäkään siistinä. Mutta tämä rasva auttoi, kynteni alkoivat näyttää ja tuntua paljon paremmilta jo muutaman käyttökerran jälkeen. (Alan kuulostaa ihan TV-Shopin mainokselta, mutta se on totta!)
Ainoastaan vuodenvaihteessa, kun muutamana päivänä oli megapakkanen, tämä rasva ei ole ollut riittävän tehokas. Eikä maaninen virkkaaminen tai käsin tiskaaminen varsinaisesti helpota käsien kuivuutta. Jään jännityksellä odottamaan, parantaako tämä rasva kuivuuttaan rutisevat ja halkeilevat käteni(pirun megapakkaset ja yksinkertaiset lapaset), vai täytyykö minun etsiä jotain tujumpaa.
Loppukaneettina todettakoon, että tämä on paras kokeilemani käsirasva keskivaikeaan käsien kuivuuteen, mutta en ole vielä kokeillut sitä äärimmäisen kuiviin käsiin.