torstai 12. helmikuuta 2015

Kyseenalaistaminen on viisauden alku - vai onko?

Sanotaan, että epäilys on viisauden alku, mutta onko se?

Tällä hetkellä se tuntuu vain ahdistavalta epävarmuudelta.
Minä olen nyt useamman kuukauden miettinyt, että olenko tehnyt elämäni suurimman virheen, ja hukannut viisi vuotta elämästäni tavoittelemalla jotain, mitä en kuitenkaan oikeasti halua, mitä luulin haluavani ja jonka luulin tekevän minut onnelliseksi. Mutta kuitenkin nyt alan ehkä tunnustaa itselleni, että en halua sitä, mitä tavoittelin, ja se mitä halusin tavoittelemallani asialla saavuttaa, ei ole tärkeää. Luulin tarvitsevani niitä ollakseni onnellinen, mutta ei ulkopuoliset seikat voi tuoda minulle onnea. Minulle on valjennut, että se, minkä luulin aiheuttavan minulle ahdistusta ja onnettomuutta ja jota minun on päästävä pakoon, onkin itse asiassa onnellisuuteni tärkein kulmakivi. Luulin, että minun on päästävä kauas asioista X ollakseni minä, mutta minä en ole minä ilman asioita X.



Lumipalloefekti lähti mielessäni todenteolla käyntiin, kun teimme koulussa erään kurssin aluksi pienen testin, kirjoitimme 25:lle pienelle lappuselle yhden sanan; 5 tärkeää henkilöä, paikkaa, esinettä, tekemistä ja arvoa. Jos ei keksinyt viittä, niin sai jättää lappuja tyhjäksi. Sen jälkeen aloimme opettajan ohjeiden mukaan ottaa lappuja pois, vähiten tärkeitä asioita, ensin kolme ja sitten neljä ja niin edelleen, kunnes jäljelle jäi neljä lappua.
Tyhjät laput oli tietenkin helppo poistaa heti aluksi. Samoin esineet oli vallan helppo heittää mäkeen, sillä ne olivat tärkeitä sen takia, mitä ne symboloivat, eivät itsessään. Tekemisetkin oli aika helppo heivata, ja suorastaan yllätyin, miten helposti olin valmis luopumaan itselleni tärkeistä arvoista. Paikoista kaksi pääsi loppusuoralle, mutta eivät maaliin asti. Neljä jäljelle jäänyttä, Final Four urheilutermein, olivat elämäni neljä tärkeintä ja rakkainta henkilöä. Tunnin jälkeen opettaja kysyi meiltä, elämmekö arvojemme mukaan. Jäin pohtimaan asiaa pitkäksi toviksi, ja tulin siihen tulokseen, että kyllä, parhaani mukaan, vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti asiasta urputankin. Mutta ehkä se urputtaminen kuuluukin asiaan.



Virheiden myöntäminen ei tietenkään ole helppoa. Varsinkaan silloin, kun pohtii, että jos muuttaa suuntaa, niin silloin on jotenkin epäonnistunut. Vaikka hiljaa mielessä on tuntunut, että valittu polkukin on epäonnistuminen, että sillä ei voi saavuttaa jotain, mitä tavoitteli. Miten valita kahden epäonnistumisen välillä? Kumpi on pahempi epäonnistuminen, keskeyttäminen vai alisuoriutuminen? Mutta mikä lasketaan epäonnistumiseksi? Onko tärkeämpää olla oikeassa kuin onnellinen? Valitsen valitettavan usein, että olen mieluummin oikeassa kuin onnellinen, mutta jotkut asiat ovat niin isoja, että on parempi myöntää tappionsa ja pyrkiä onnellisuuteen oikeassa olemisen sijaan. Onko järkevää astua ruosteiseen naulaan vain, että voi osoittaa muille pystyvänsä siihen?

Olo on ristiriitainen, toisaalta tunnen olevani hukassa, mutta samalla pääni on niin kirkas että koskee.

1 kommentti:

  1. Onnellisuus on tärkeintä. Mitä todella haluaa ja mistä asioista haluaa pitää kiinni. Tervassa juokseminen ei kannata. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi asioihin mitä ei sydämessä oikeasti halua.

    VastaaPoista