Heinäkuun ehdoton ykköstähtihetki oli Isosiskon häät. En ole
koskaan nähnyt Isosiskoani niin onnellisena, kuin silloin kun hän sanoi
”tahdon”. Häät sujuivat paria
kommellusta lukuun ottamatta hyvin, ja olin itse colalinjalla viimeisenä
pystyssä. Meikkejä aloin poistaa varttia vaille kuusi aamulla, sen jälkeen uni
kutsui. Jalat olivat paisuksissa kuin pullataikina ja seuraavalla viikolla
isovarpaiden kynnet mustuivat. ’Ei jatkoon’ niille kengille.
Toiseksi parasta Heinäkuussa oli muutto, tai pikemminkin
tavaroiden uudelleensijoitus Suomen Siperiasta Lappeenrannasta Tampereelle
varastoon odottamaan uutta asuntoa Tampereella. Päätin pitkän harkinnan
jälkeen, että minun on parasta palata takaisin Pirkanmaalle, joten pakkasin
tavarani, palautin avaimen ja lähdin taakseni katsomatta. Muuttoporukka on
kyllä maailman paras, hakivat minut toiselta puolelta Suomea, tekivät
muuttopäivän iltana lämppäreitä ja majoittivat vielä pariksi yöksi päälle.
Heinäkuun kolmas tähtihetki oli veljentytön kanssa vietetty
päivä, oltiin koko sisaruskatras koossa ja muiden tehdessä remonttia, minä
hengailin veljentytön kanssa. Lähinnä siis makoilin sohvalla ja katsoin
muumeja. Ja vastasin seitsemään tsiljardiin miksi tai miten –kysymykseen.
Kuinka monella muulla on taipumusta hamsterointiin? Siis
siihen, ettei mitään voi heittää pois, koska sitä saattaa vielä jonain päivänä
tarvita.
Yleensä tämä piirre kerää vain turhaa rojua nurkkiin, mutta
kyllä sillä on hyvätkin puolensa. Aina silloin tällöin voi vahingossa löytää
omista varastoista juuri sitä, mitä tarvitsee. Toki, näitä hetkiä on jokseenkin
harvoin, sillä kunnon hamsteri säilöö enemmän tavaraa kuin voisi koskaan
tarvita ja unohtaa puolet omaisuudestaan. Josta taas seuraa se, että harvoin
tarvittavia tavaroita saattaa olla
useampi kappale.
Viimeksi hamsteritaipumuksistani oli hyötyä hieman yllättäen
ja vahingossa. Eyeshadow and flame-blogin Ilonan järjestämissä pikkujouluissa
goodiebagissa oli jonkin verran hiustuotteita. Osan annoin Äipälle ja osa jäi
odottamaan uudelleen sijoittamista, koska ajattelin, ettei itselläni ole niille
käyttöä. Noh, asiat muuttuvat ja nyt niille tukkatököteille onkin tiedossa
itsellä käyttöä, kun aloitin uuden tukkaprojektin.
Tosihamsterin tavoin mielestäni ongelma ei ole tavaranmäärä,
vaan säilytystilanpuute. Minua ei haittaa se, että tavaraa on paljon, vaan se,
jos kaikelle ei ole omaa selkeää paikkaa. Mieluiten hyllyssä, laatikossa tai
kaapissa. Epämääräiset kasat v-----tavat minuakin.
Luulen, että jokaisella on omat sokeat pisteensä tavaramäärässä, itselläni se
on ylivoimaisesti kirjat. Luulen, että serkkupoikani järkyttyi pahan kerran,
kun kuuli minun tarvitsevan ainakin
15 hyllymetriä kirjahyllyjä muuton uuteen asuntoon koittaessa. Mies parka. Älkää
käsittäkö väärin, olen todella mieltynyt kenkiin, vaatteisiin, kynsilakkoihin,
astioihin ja moneen muuhun asiaan, mutta en luo niihin samanlaisia tunnesiteitä
kuin kirjoihin. Kirjoja ei vain voi olla liikaa.
Vaikka olen työllä ja tuskalla päässyt eroon kaikista
pahimmista hamsterointiajatuksistani, olen silti nyt lyhyen ajan sisällä
huomattavan usein tullut ajatelleeksi, että mitään ei pitäisi heittää pois,
koska sitä saattaa tarvita vielä joskus. Tällaisia ajatuksia ovat herättäneet
yllättävä tarve lukion ekalla kirjoitetulle esseelle(muistin heittäneeni pois),
vanhojen rintsikoiden tarve(heitetty menemään), vanhojen pesisverkkareiden
tarve(leikattu matonkuteeksi) ja muutama muu insidentti. Että ei ihan tuoreita
tapauksia edes. Mutta mitä tästä opimme? Mitään ei pitäisi heittää pois. Paitsi
roskat.
Otetaan esimerkiksi vaikka kasa vanhoja aikakausilehtiä, jos olisin heittänyt
ne luettuani menemään, en olisi voinut toteuttaa askarteluideaani, johon minun
täytyy leikellä erilaisia kuvia lehdistä. Että olipa onni, että kasaan luetut
lehdet pinoiksi sinne tänne(ja sitten ne ottavat pattiin epämääräisinä
kasoina). Tai tyhjät kenkälaatikot, niitäkin tarvitaan tähän askarteluideaani,
aatelkaa, miten kauhea kohtalo olisi joutua ostamaan uudet kengät ihan vain
kenkälaatikon takia. On se hyvä, että on tullut säästettyä ne vanhat laatikot.
Olen pohtinut, että onko hamsterointi vain opittua käytöstä
vai onko siihen mahdollisesti jotain biologisia taipumuksia. Että miksi kaikki
eivät ole minimalisteja tai hamstereita? Mikä sen eron aiheuttaa? Miksi
toisista hamstereiden lapsista tulee itsestäänkin hamstereita ja toisista
täysin päinvastaisia minimalisteja? Ja sama tietenkin toisin päin. Tietenkään
en tässä tarkoita tosi-tv:ssä esitettävien ohjelmien himohamstraajien kaltaisia
tapauksia, joissa yhdessä talossa asuu 150 kissaa ja kakkakin säilötään
sankoihin.
Ja kuinka paljon tavaraa loppujen lopuksi on liikaa tavaraa?
Luin tätä asiaa pohtiessani suureen suosioon nousseen Marie
Kondon Konmari –siivouskirjärjestyskirjan.
En muista, koska viimeksi olisin lukenut vastaavanlaista roskaa. Varmasti
on olemassa ihmisiä, jotka löytävät kyseisestä kirjasta avun järjestämiseen ja
siivoamiseen, mutta se en ole minä. Myönnän, että saatoin asennoitua kirjan lukemiseen
väärin ja lukea sitä pirunsarvet päässä. En pidä ei-fiktiivisistä kirjoista,
joissa kirjoitustyyli on lukijalle jutteleva, en myöskään pidä
minä-tiedän-ainoan-oikean-tavan-tehdä-asioita asennoitumisesta missään asiassa,
enkä koe olevani tarpeeksi avarakatseinen liialliseen hippi/hihhulitoimintaan.
Konmari: Check, check ja check. Ei jatkoon. No, yhtä lukukokemusta rikkaampana
voin siirtää Konmarin tietokoneeni roskakoriin ja siirtyä eteenpäin.
Voin myöntää olevani jossain määrin materialisti*, tykkään
tavarasta. Tykkään kauniista esineistä vain niiden itsensä vuoksi, tykkään
arjen designista kauniiden käyttöesineiden muodossa, tykkään vanhoista tavaroista
niiden tarinoiden vuoksi. Pidän ajatuksesta, että inspiraation iskiessä, voin
vain ottaa omista varastoistani tarpeet uuteen projektiin vaikka keskellä yötä,
eikä minun tarvitse lähteä ensin hakemaan niitä kaupasta, tai pahempaa, odottaa
maanantaihin, että kauppa aukeaa. Tai halutessani lukea voin napata omasta
hyllystäni kirjan luettavakseni, ilman eräpäivää. Tai voin valita kaapista
lautasen kulloisenkin fiiliksen mukaan, joskus jäätelö maistuu parhaalta
turkoosilta lautaselta, joskus taas ruskealta.
Vihaan suunnattomasti niitä tilanteita, jolloin minun täytyy ostaa jokin esine
tai tavara vain, koska valinnanvaraa ei ole ja tarve on pakottava.
Luonnollisesti tahtoisin aina itsestäni kauneimman esineen tai tavaran, vaikka
se olisi vähän kalliimpi kuin ”ruma”. Harmi vain, että läheskään aina
lompakkoni ei ole kanssani samaa mieltä siitä, kumpi on tärkeämpää, hinta vai
kauneus. Onneksi joskus käy niinkin, ettei se eniten omaa silmääni miellyttävä
olekaan oman budjetin ulottumattomissa.
*Materialismi sosiologisessa asiayhteydessä tarkoittaa
esineiden itseisarvoa ja materian arvostamista sen itsensä vuoksi.
Elämänasenteena materialisti ei näe esineillä siis ainoastaan välinearvoa
toiminnassaan vaan hän haalii esineitä niiden itsensä vuoksi. –Wikipedia
Saimme Turun blogimiitissä L’Orealin edustajalta Essien
flowerista-kevätkokoelman. Tämä oli toinen kosketukseni Essien lakkoihin,
ensimmäisessä Livboxista saamassani lakassa oli valmistusvirhe, se ei ollut
mieltäylentävä kokemus. Positiivisin mielin lähdin kuitenkin kokeilemaan näitä
Essien lakkoja – ja ehkä vähän petyin. En tiedä, olivatko odotukseni liian
korkealla vai mistä se johtui, mutta nämä eivät säväyttäneet. Pidin kovasti
näiden leveästä ja jämäkästä sudista, ja siitä miten nopeasti nämä kuivuivat. Myös
sävyt ovat aika kivoja. Mutta. Kyllä minun mielestäni 15 euron kynsilakalla
pitäisi kolmella kerroksella saada täysin peittävää jälkeä. Ei tarvitse olla
kummoinenkaan valo, kun oma kynteni kuultaa lakkauksen läpi. Myöskin lakan
kestossa on toivomisen varaa, lakat alkoivat lohkeilla ja kulua kärjistä jo
lakkaamista seuraavana päivänä. toki, minulla oli ihan törkypitkät kynnet, kun
testailin näitä, mutta silti, 24 tuntia ei ole kovin kehuttava tulos. Lakkojen
siistiminen lakkaamisen jälkeen ei ollut ihan helppoa, lakkaan yleensä kynteni
illalla ja siistin lakat seuraavana aamuna suihkussa, nämä eivät siistiytyneet
yhtä helposti ja vaivattomasti kuin muut käyttämäni lakat.
Lopputulos on kutakuinkin plusmiinusnolla. En oikein vieläkään tiedä, mitä
mieltä olen Essien lakoista.
Olen rakastunut. Palavasti rakastunut. Fudgen
suolasuihkeeseen nimittäin. Tai suolasuihkeeseen ylipäätään, mutta koska tämä
Fudge on ainut, jota olen kokeillut, voidaan sanoa, että olen rakastunut
siihen.
Sain tämän Fudgen Salt Sprayn toukokuussa Turun blogimiitin goodiebagista. Olin
innoissani ja kiinnostunut, mutta en oikein tiennyt, miten suolasuihketta
käytetään. Heinäkuun alussa menin parturiin leikkauttamaan fledan kuosiin
siskon häitä varten ja kysäisin parturilta, mitä tököttiä hän käytti hiusteni
laittamiseen kun lopputulos oli niin kiva, vastaus oli suolasuihke. Totta
puhuen, lopputulos oli ehkä täydellisin ikinä. Jos olisin tutustunut
suolasuihkeeseen puolitoista vuotta sitten, minulla saattaisi edelleen olla
pitkät hiukset.
Fudge Salt Spray tuoksuu karamelliselta, ei kuitenkaan niin vahvasti kuin
esmerkiksi Tigin tuotteet. Jotkut sanovat tämän tuoksuvan kookokselta, mutta
itse en haista sitä. Se tosin saattaa johtua inhostani kookosta kohtaan, suljen
sen tuoksun vahvasti mielestäni pois.
Olin, ja olen yhä, todella yllättynyt siitä, miten helppoa suolasuihkeen
käyttäminen on. Suihkaus märkään tukkaan, vähän pöyhintää ja föönataan
kuivaksi. Perfect. Tukanlaittaminen ei ole ollut minulle koskaan näin helppoa
ja vaivatonta.Ja lopputulos näyttää tökötittömältä,
ehkä parasta.
Olin uuden käsirasvan tarpeessa ja olin muista syistä
tekemässä tilausta Burt’s Beesin nettikauppaan, joten tuntui luontevalta ostaa
samoilla postikuluilla myös se uusi käsirasva. Päätin edellisestä
kokemuksestani huolimatta olla jälleen uudistusmielinen, ja kokeilla jotain
uutta rasvaa, enkä vain tilata sitä samaa vanhaa, mutta ehdotonta suosikkiani,
Hand Salvea.
Päädyin valitsemaan Almond&Milk Hand Creamin, manteliöljyä ja maitoa
sisältävän rasvan. Ensinuuhkaisusta asti rasva on tuoksunut joltain niin kovin
tutulta, mutta en kuollaksenikaan osaa sanoa, että miltä. Manteliöljy voisi johdattaa
ajattelemaan marsipaania, mutta ei tämä tuoksu marsipaanilta. Tuoksu on makean
karvas, enkä osaa päättää pidänkö siitä vai en. Tuoksu ei totisesti ole
sellainen ”perinteinen hyvä rasvantuoksu”, vaan kovin luonnollinen, yrttinen, terveellinen tai juureva, kuten Burt’s Beesin tuotteilla on tapana tuoksua.
Olen käyttänyt tätä öisin puuvillahanskojen kanssa, koska kuten Burt’s Beesin
tuotteet yleensäkään, tämä ei imeydy nopeasti. Olen ehkä käyttänyt tätä vähän
liian runsaasti, mieluummin överit kuin vajarit. Aamulla kädet ovat yleensä
vielä varsin lähmäiset, ja käsissä on mehiläisvahan muodostama nahkea kalvo,
joka ei lähde saippuapesussakaan, mutta suihkussa kaikilla aineilla läträtessä
kylläkin. En ole huomannut tällä rasvalla mitään sateentekevää vaikutusta,
mutta ihan kelvollinen tämä kyllä on. Kynnet tuntuvat tosin erityisesti
tykkäävän tästä, ovat yleensä aivan erilaiset illalla ja aamulla, kun olen
laittanut tätä yöksi.
Kaiken kaikkiaan, ihan kiva rasva, mutta en usko, että tulen ostamaan tätä
tämän purkin loputtua lisää.