2017 Tilinpäätös

Vuosi on vaihtunut ja vuosi 2017 on jäänyt taakse, joten on hyvä hetki katsoa vielä kerran kuluneeseen vuoteen ennen siirtymistä uuteen vuoteen ja jälleen uuteen alkuun.

Menneen vuoden aikana tapahtui paljon, todella paljon. Olinkin todella stressaantunut lähes koko kuluneen vuoden. Ja huomasin – en edes niin salaa – toivovani, että joululoma kestäisi edes viikon pidempään kuin se nyt kesti. Olisi tullut nimittäin todella tarpeeseen.

Vuosi 2017 oli kyllä antoisa, vaikka olikin äärimmäisen raskas. Olin koulussa, harjoittelussa, kesätöissä, muutin, hain ja pääsin opiskelemaan ammattikorkeaan, kävin kahta koulua yhtä aikaa, ja yritin mahduttaa elämään muutakin(huonolla menestyksellä). Perheeni(kyllä, minulla on laaja perhekäsitys, lasken aika paljon ihmisiä perheekseni) kasvoi yhdellä uudella ihmistaimella, kun siskontyttö A syntyi. Sain monta uutta kaveria, jotka ovat niin mahtavia tyyppejä, etten enää edes halua ajatella elämää ilman heitä. Lähestyin vanhan kaveriporukkani kaikkia jäseniä tapaamisehdotuksen merkeissä ja sain positiivisen vastaanoton, keväällä on sitten treffit heidän kanssaan.

Loppuvuodesta olinkin sitten jo niin väsynyt ja poikki, että välillä päädyin vain itkemään väsymystäni ja vastoinkäymiset tuntuivat vuorenkokoisilta enkä osannut tai pystynyt nauttimaan kivoista jutuista täysin vapautuneesti. Osan murheista sain loman aikana nukuttua pois, mutta valitettavasti osa murheista seurasi mukana vuoteen 2018 ja ovat varjostaneet vuoden alkua. Pahinta on se, ettei ongelmaan taida olla win-win-ratkaisua, joku häviää jokatapauksessa. No, elämä on.

Vuosi 2017 ei pääse TOP5-vuosilistalle, vaikka paljon hyvää tapahtuikin, niin rankka se kuitenkin oli. Mutta eivät kaikki vuodet voikaan päästä, ellei ole 5-vuotias. Ehkä 2018 pääsee TOP-listalle, ei voi vielä tietää.

Mitä sitten opin vuodesta 2017? Paljon, ja samalla en mitään. Olen tässäkin kirjoituksessa valittanut vuoden 2017 raskautta, mutta samalla pohdin ja haalin tekemistä vuodelle 2018, ihan kuin kahdessa koulussa(toki vain toukokuun loppuun asti) ei olisi tarpeeksi. Pitää keksiä syksylle lisää hommaa ja töitäkin olisi mahtavaa saada, kesälle ja koulun ohelle muutenkin.  Aavistelen, että vuoden lopulla päädyn taas itkemään väsymystäni. I’ll sleep when I’m dead, ja silleen.

Nyt on hyvä jättää vuosi 2017 jälkeen ja siirtyä kohti vuoden 2018 uusia haasteita. Toivottavasti vuosi 2018 pääsee itse kunkin TOP5-listalle.

Mitä tahdon tehdä vuonna 2018?

Vuoden viimeisenä päivänä on hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä tahdon tehdä tulevana vuonna. Kulunut vuosi on ollut antoisa, mutta todella raskas. Sen raskaudesta huolimatta en vaihtaisi päivääkään – tai ainakaan kovin montaa päivää – pois. Tahdon kuitenkin tehdä ensivuodesta vieläkin paremman(tai ainakin vähemmän raskaan), ja uskon, että seuraavilla asioilla se on enemmän kuin mahdollista:

Kirjoittaa enemmän. Tämä on melkein itsestään selvää. Olen kirjoittanut tänä vuonna todella vähän, hätinä ollenkaan. Halu ja tarve kirjoittaa ovat kuitenkin heränneet henkiin entistä voimakkaampina ja minulla onkin paljon aiheita odottamassa kirjoittamista.

Valokuvata enemmän ja oppia siitä enemmän. Kuten kirjoittaminenkin, valokuvaaminen on ollut kiinnostuslistaltani jäähyllä pitkään. Nyt kuitenkin se on palannut ja ensivuonna haluankin jälleen kuvata enemmän ja myös oppia siitä lisää. Se olisi myös positiivinen lisä tänne blogin puolelle, kun kuvien laatu paranisi.

Oppia ompelemaan. Olen jo pitkään haaveillut, että osaisin ommella itselleni vaatteita. Kaupoista ei aina löydy sellaisia vaatteita kuin haluaisin ja olisi mahtavaa osata tehdä sellaisia itse. Neuleet osaan jo tehdä itse, mutta haluaisin myös saada ompelukoneella aikaan istuvia ja pitokelpoisia vaatteita. Toki ymmärrän, että taito on vuosien harjoittelun tulos, mutta olisi mukavaa päästä edes lupaavaan alkuun.

Hankkia saumurin. Tämä liittyy edelliseen kohtaan vahvasti. Haluaisin ommella itselleni trikoosta, ja se onnistuu parhaiten saumurilla. Olen jo parina vuonna käynyt Tampereen käsityömessuilla ”potkimassa renkaita” ompelukonefirmojen osastoilla. Ehkä ensivuonna olen jo potentiaalinen asiakas renkaidenpotkijan sijaan?

Tehdä enemmän käsitöitä. Ja nyt se mieli pois katuojasta. Ihan viattomista käsitöistä on nyt puhe. Kuluneen vuoden aikana käsityömojoni on aika hyvin palautunut, mutta en kyllä ole vieläkään ihan siinä tahdissa, mihin olen tottunut. Käsityöt tuottavat minulle suunnattomasti iloa, ja myös – toivottavasti – muille lahjojen muodossa.

Innostua enemmän. Kulunut vuosi on ollut aikalailla tasaisen tappavaa puurtamista, en ole juuri innostunut asioista. Paitsi Game of Thronesin seiskakaudesta. Tämän asian aion muuttaa. Aion innostua enemmän asioista, koska innostuminen on kivaa.

Kokata ja leipoa enemmän. Jouluna huomasin taas, että keittiössä hääräily tekee minut iloiseksi. Isommalle porukalle kokkaaminen ja leipominen on tietenkin hauskempaa kuin vain itselle, mutta ensivuonna voisin kokkailla itsellenikin enemmän sen sijaan, että vain kyhäisin nopeasti jotain. Hyvä ruoka, parempi mieli ja niin edelleen.

Levätä enemmän. Siis oikeasti levätä, ilman ajatuksia kaikista niistä asioista, joita minun pitäisi tai ”pitäisi” tehdä sen sijaan, että lepäisin ja lataisin akkuja. Yritystä – no okei, jäi vain puheen asteelle, minä mitään levätä osannut – lepäämiseen kyllä tänä vuonna oli, mutta toteutus jätti toivomisen varaa. Loppuvuodestahan olinkin sitten jo niin väsynyt, ettei mistään tullut oikein mitään. Josko ensivuonna olisin viisaampi ja osaisin ottaa aikaa itselleni.

Tehdä nykyisestä kämpästäni Koti. Olen todella laiska sisustaja, ja tavaroilla on taipumus jäädä siihen, mihin ne muuttaessa lasketaan. Ja huomaan saavani itseni usein kiinni ajatuksesta, että onko sen nyt niin väliä, millaisessa kämpässä sitä muutaman vuoden asuu, kun opiskelija-asunto on kuitenkin vain ns. ”väliaikaisratkaisu”. Että sitten joskus omistusasunnossa sitten sisustan. Mutta voin kertoa, että kyllä on väliä, millaisessa kämpässä asuu, vaikka vain muutaman vuoden. On paljon kivempi asua ja viettää aikaa kivaksi laitetussa asunnossa, kuin sellaisessa, jossa on kokoajan melkein kuin lähtökuopissa. Joten ensivuonna aion panostaa kämpän laittamiseen ja tehdä siitä Kodin.

Olla rohkeampi. Tämä on paha. Ensi vuonna tahdon olla rohkeampi, tahdon lähteä tavoittelemaan unelmiani, vaikka niiden toteutumisesta ei ole takeita, tahdon kokeilla uusia ja erilaisia asioita, vaikka onnistuminen ei ole varmaa, tahdon ottaa (hallittuja) riskejä.

Kaiken kaikkiaan, voin sanoa, että tahdon tehdä ensivuonna enemmän asioita, jotka tekevät minut iloiseksi tai onnelliseksi(tai sekä että). 

Mitä te aiotte tehdä vuonna 2018?

Milloin olen tarpeeksi oikeanlainen pukeutuakseni kuten haluan?

Tapahtui keväällä:

Potku tämän postauksen kirjoittamiseen tuli eräällä housujen etsimis-retkellä Sokoksella(Sokoksella ei varsinaisesti ole tässä mitään roolia, yhtä hyvin kaikki olisi voinut tapahtua stockalla tai jossain ostoskeskuksessa).

Minulla oli silloin - ja on jälleen tällä hetkellä - yhdet sopivan kokoiset housut käytössä(lisäksi omistan parit vielä liian pienet, joten niitä ei nyt lasketa), mustat pillifarkut. Ja koska kesä on tulossa ja muutenkin olisi välillä kiva vaihdella muitakin vaatteita kuin paitaa, lähdin etsimään itselleni uusia housuja. Suuntasin siis Sokokselle(koska s-kortti ja bonukset ja koska se oli lähimpänä töipaikkaa) ja naisten muodin osastolle sekä Marks ’n’ sparksille. Arvatkaan monetko housut löysin? Aivan, en yksiäkään. Tai siis olisihan siellä ollut niitä ihan samoja mustia pillifarkkuja kuin mitkä minulla oli jo jalassa. Ja samoja housuja rohkeena beigenä. Tiedän kyllä, että olen isomman puoleinen enkä siten ole se kaikkein helpoin asiakas. Mutta silti olisin toivonut löytäväni edes yhdet kriteereihini sopivat housut(kriteerit olivat: vajaamittaiset tai sellaisiksi käärittävissä olevat(=bootcut), ei-mustat, eikä kovin löysät, koska ne tuovat jo valmiiksi vantteraan varteeni 15-20 ylimääräistä kiloa). Luulin, että sopivien housujen löytäminen olisi ihan pala kakkua. Luulin, että etsimäni laisia housuja olisi niin sanotusti aina tarjolla, kun eivät ole mitään erikoisuuksia vaan ihan perusmalleja. Väärässä olin. Kiersin osastoja ja löysäsin kriteerejäni, ”jos olisivat edes ihan kivat”, ”no jos edes mahtuisivat päälle”, ”no jos ei vituttaisi laittaa päälle” ”no jos edes jotkut löytyisivät”. Ei löytynyt, milloin oli jo heti pohkeet liian paksut, milloin oli liikaa reittä tai persusta.
Tampereen Sokoksella on Design On Tampere –PopUp, jonka tuotteita katsoin kaihoten; laadukkaista materiaaleista tehtyjä laadukkaita ja mieleisiä vaatteita. En uskaltanut edes ottaa niitä henkareita kunnolla käteen, koska pelkäsin sitä pettymystä, kun ne eivät sovikaan (vaikka nopealla silmäyksellä olin aika varma, että siellä olisi ollut minulle sopivia vaatteita).
Itku ei ollut kaukana, kun suuntasin tyhjin käsin kotiin.

Kotiin päästyäni soitin tietenkin Äipälle − ja saatoin siinä tirauttaa muutaman kyyneleenkin asian tiimoilta – avautuakseni asiasta jollekin. Vaahtosin pitkään ja hartaasti, kuinka inhottavalta tuntuu, kun ei löydä mieleisiä vaatteita koon takia. Myönnän, että tuolloin minulla oli jo valmiiksi huono päivä, joka varmasti vaikutti siihen, miten vahvasti asia pääsi ihon alle, mutta se ei muuta asiaa miksikään. Lisäksi harmitustani lisäsi se, että olin kuluneen vuoden aikana hoikistunut ~15 kiloa, ja olin alkanut näkemään kroppani edes hiukan positiivisemmin kuin aikaisemmin. Yksi epäonnistunut ostosreissu tuntui mitätöivän kaiken henkisen ja fyysisen kehityksen.
Pohdin ihan vakavissani, että enkö tosiaan ole koskaan tarpeeksi hoikka tai oikeanlainen pukeutumaan mieluisiin, laadukkaisiin vaatteisiin. Tuntui, että tekemälläni työllä ei ollut mitään merkitystä, tarjolla on vain muodottomia akryylisäkkejä, joihin en halua pukeutua. Että hyvin istuvat vaatteet ja laadukkaat materiaalit ovat ja tulevat aina olemaan saavuttamattomissani. Yksinkertainen vastaus pohdintaani on tietenkin, ”no laihduttaisit enemmän”, joka ei ole tässä kohtaa homman pointti. Tavoitteeni on kyllä pudottaa painoa edelleen, mutta se ei poista haluani pukeutua kivoihin, miellyttäviin ja laadukkaisiin vaatteisiin nyt.

Tämän tarinan pahis ei ole Sokos, eikä oikeastaan kukaan/mikään muukaan. Tapahtumat vain sattuivat huonona päivänä triggeröimään paljon syvälle juurtuneita ajatusmalleja ja herättämään sitä kautta ajatuksia.
Minulla on ollut oikeastaan aina sellainen tunne tai ajatus, että olen jotenkin vääränlainen pukeutumaan osaan sellaisista vaatteista, jotka miellyttävät minua. Että ne kivat vaatteet kuuluvat niille laihemmille, suositummille, coolimmille, tai muuten vain paremmanlaisille ihmisille, eivät minulle. Että, jos pukeudun sellaisiin vaatteisiin, kun tahtoisin, näytän jotenkin naurettavalta.
Osasyy tähän on varmasti se, että vuosien varrella olen luonut mielikuvan siitä, millainen minun kuuluisi olla, että tulisin hyväksytyksi. Ja sitten pitänyt tästä mielikuvasta tiukasti kiinni, vaikka tyyli ja jopa identiteetti ovat muuttuvia asioita, ne eivät välttämättä pysy muuttumattomina kerran muodostuttuaan.
Mikä siinä onkin, että itseen ja omaan kehoon on niin vaikea suhtautua positiivisesti ja lempeästi? On niin helppo nähdä kaikki ne asiat, joihin ei ole tyytyväinen ja ne tuntuvat suorastaan hyppäävän peilissä silmille.

Miten tämä tarina sitten päättyi? No, Äipä rohkaisi minua menemään uudelleen sinne Sokokselle ja kokeilemaan niitä Design on Tampere –PopUpissa olevia kivoja vaatteita. Menin takaisin seuraavana päivänä ja lähdin kotiin mukanani MUKA VAn äärettömän ihana hame (koossa S/M) ja Uhana Designin puuvilla-silkki-mekon haen kotiin heti, kun minulla on siihen varaa, jos niitä vain on silloin vielä hyllyssä. Kannatti mennä takaisin ja kokeilla vaateita rohkeasti, vaikka olinkin varma, etten tälläkään kertaa löydä mitään kivaa. Ja ne housutkin kyllä löytyivät myöhemmin, kun kriteereinä olivat ”mahtuvat päälle” ja ”ei-mustat”.  No, lahkeet voi aina kääriä, ja syksyllä olen toivottavasti sen verran pienempi, että uudet löytyvät vähän helpommin.

Syksy-Edit. Tämä teksti on siis kirjoitettu keväällä. Olen nyt hiukan pienempi kuin olin silloin, mutta iso vieläkin. Nyt löysin etsimäni mustat pillifarkut saman tien hyllystä, mutta se ei ollut mitenkään itsestäänselvyys. Enkä varmasti koskaan ota sopivan vaatekappaleen löytymistä sellaisena. Kivoimmat vaatteet löytyvät edelleen Sokoksen Design On Tampere Pop Up Shopista. Enkä edelleenkään koe kuuluvani niihin vaatteisiin, vaikka niitä haluaisin käyttää. Uhana Designin mekko myytiin loppuun ennenkuin ehdin sen hakea pois.
Keväällä löysin sitten uudella ostosreissulla housut, jotka täyttivät yhden ainoan kriteerin: mahtuivat päälle. En pitänyt housuista silloin, enkä pidä niistä nyt. No, nyt ne ovat jo hiukan turhan väljät, joten saavat jatkaa matkaansa joko askartelumateriaalina tai kirppiskassin täytteenä. Ei ikinä enää vaatteita, jotka ainoastaan mahtuvat päälle, mutta eivät aiheuta minkäänlaista hyvää oloa.

Mistä sen tietää, mitä oikeasti haluaa?

Olen pohtinut otsikon kysymystä viimeaikoina todella paljon. Koko elämäni aikana olen pohtinut monesti ja paljon, että mitä minä tahdon milloin mihinkin asiaan liittyen. Mutta nyt olen pohtinut asiaa pidemmällä tähtäimellä, ja siten, että otan huomioon mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa ja vaikuttavaa seikkaa. Että tahdonko jostain asiasta vain rusinat pullasta ja sokerit pohjalta, vai olenko valmis myös niin sanotusti lapioimaan sitä itseään.

Olen jo pidemmän aikaa ollut niin sanotusti tyytymätön tämän hetkiseen tilanteeseeni (tuo kuulostaa pahemmalta kuin oikeasti onkaan). Joku saattaisi sanoa, että ”no tee sille sitten jotain!” Ongelma on siinä, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä tai mihin suuntaan minun pitäisi lähteä etenemään. Tai pikemminkin en tiedä, mitä haluaisin tehdä tai mihin suuntaan haluaisin lähteä.
Olen aina ollut sellainen, että pystyn perustelemaan asioiden monet puolet ja pystynyt tekemään hyvin kattavia +- -listoja. Tämä tarkoittaa sitä, että harvemmin tulen tehneeksi hätiköityjä päätöksiä – mikä on tietenkin hyvä asia – mutta se tarkoittaa myös sitä, että päätöksenteossa kestää kau-an. Ja usein myös käy niin, etten saa päätöstä tehtyä ollenkaan, koska kun on tarpeeksi kauan pyörittänyt asioita päässä ja paperilla, kaikki vaihtoehdot alkavat vaikuttaa yhtä hyviltä tai huonoilta. Ja silloin on helpompi olla tekemättä mitään, kuin ottaa se riski, että tekeekin virheen.

Nyt on kuitenkin tullut eteen tilanne, joka on pakottanut katsomaan elämää ja aikaa eri tavalla(Ei onneksi omalle kohdalle, mutta tarpeeksi lähelle kuitenkin). Ettei asioita voi jättää toteutettavaksi ”sitten joskus”, koska sitä ”sitten joskusia” ei välttämättä koskaan tule.
Olen miettinyt asioita paljon ajatuksen ”jos minulla olisi rajallisesti aikaa jäljellä, mitä tahtoisin tehdä sillä ajalla” pohjalta. Ja se on osoittautunut joissain asioissa varsin hyödylliseksi lähtökohdaksi. Olen huomannut luopuneeni ajatuksesta, että minun täytyisi keksiä itselleni hetinyt koko loppuelämän kattavat suunnitelmat. Se on vienyt paljon paineita pois, kun ei tarvitse löytää sitä yhtä juttua, jota on mielekästä tehdä seuraavat 50 vuotta. Voi tehdä montaa erilaista mielenkiintoista ja kivaa juttua ja kokeilla eri asioita.

Sitä paitsi, parhaat asiat elämässä tulevat kohdalle 99% sattumalta. Ei kukaan voi suunnitella, esimerkiksi, että ”ensivuonna tähän aikaan olen unelmieni työpaikassa, josta en halua koskaan pois”. Toki voi toivoa, mutta asiat ovat monen eri tekijän summa, eikä kaikki ole aina omasta päätöksestä kiinni. Ja mistä sitä tietää, mikä kaikki voi olla unelmien täyttymys? Kun kukaan ei voi tietää kaikkea ja kaikkien tapahtumien seurausketjuja. Tässä olisi selkeästi itseni kaltaisella kontrollifriikillä kehittämisen paikka.

Olen yrittänyt hakea asiaan uusia näkökulmia eri tavoin, esimerkiksi lukemalla kirjoja, sillä huomaan helposti jumittuvani ajatuksissani. Enkä välttämättä ole aina edes tietoinen kaikista mahdollisuuksistani tai tiedä, mitä erilaiset vaihtoehdot pitävät sisällään tai mitä ne vaativat. Tieto ei aina lisää tuskaa. Enää pitäisi löytää rohkeus lähteä kulkemaan sitä ihan omaa polkua, tai jopa lähteä sinne, missä ei ole polkua lainkaan. Se on varmasti itselleni se suurin haaste tässä asiassa, olen aina ollut miellyttämisen haluinen ja minulle on kova paikka, jos esimerkiksi läheiseni kritisoivat tai kyseenalaistavat valintojani. Jätän sitten mieluummin asiat tekemättä tai teen, kuten tiedä herättävän vähiten kommentteja. Tästä tavasta minun täytyisi ehdottomasti opetella eroon. Tai kouluttaa läheiset olemaan kommentoimatta. En tiedä, kumpi on mahdottomampi tehtävä.

Viimeinen sysäys tämän postauksen kirjoittamiseen tuli ystävältä, joka on tällä hetkellä vaikeassa tilanteessa. Hän kysyi, että ”onko sulla vielä se blogi?”, no, onhan minulla, mutta kirjoittamisfiilis katosi oman vaikean tilanteen jälkipyykissä. Päätin siinä silloin bussissa istuessamme, että elvytän blogin jälleen ja alan kirjoittaa, enkä vain haaveilla kirjoittamisesta. Koska kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista ja sanat synnyttävät uusia sanoja

Mitä tahdon tehdä ensivuonna?

Raketit ovat alkaneet paukkua, joten on aika suunnata katse muutaman tunnin päässä häämöttävään uuteen vuoteen. En tee tänäkään vuonna lupauksia laihduttamisesta tai paheettomasta elämästä, vaan mietin, mitä tahdon tehdä ensi vuonna. Listani näyttää tältä:

Muuttaa. Sori vaan, läheiset. Nykyinen asunto on turhan kallis ja pienempikin varmasti riittäisi. Tavaraa toki pitää karsia rankalla kädellä, jos aion mahtua pienempään asuntoon.

Opetella kirjoneuletta. Olen pitkään ihaillut näkemiäni kirjoneuleita, ja olen päättänyt, että 2017 on se vuosi, jolloin opettelen kirjoneuleen itse.

Opetella Magic Loopin. Viitaten edelliseen kohtaan, eli neulomistekniikan, jossa neulotaan ylipitkällä pyöröpuikolla suljettua neuletta. Vähemmän puikon vaihtoja, siistimpi neulejälki.

Opetella olemaan armollisempi itselleni. Olen aina ollut hyvin itsekriittinen, kuten itse asian ilmaisen. Eräs toinen kutsuu sitä julmuudeksi. Olen vasta tänä syksynä alkanut pikku hiljaa huomata, kuinka haitallista tuo itsekriittisyys minulle on. Toivottavasti vuosi 2017 on vuosi, jolloin hyvä alkaa olla riittävän hyvä.

Lukea enemmän. Olen lukenut tänä vuonna hävettävän vähän, vain muutaman kirjan. Mikä on harmi, koska lukeminen on yksi rakkaimmista harrastuksistani. Erinäisistä syistä keskittymiskykyni ei ole muutaman viime vuoden aikana ollut kummoinen, joten en ole pystynyt keskittymään kirjoihin lukemisen vaatimalla tavalla. Nyt kuitenkin tunnelin päässä näkyy valoa(eikä se ole juna) ja keskittymiskyky paranee koko ajan.

Lakata pelkäämästä epäonnistumista. Pelkään epäonnistumista aivan valtavasti. Olen jättänyt paljon asioita tekemättä ja yrittämättä, koska olen pelännyt epäonnistuvani. Toivon, että vuosi 2017 on vuosi, jolloin lakkaan pelkäämästä epäonnistumista.

Kirjoittaa enemmän. Olen kirjoittanut tänä vuonna harmittavan vähän. Blogissa se on näkynyt mitättömänä postausten määränä. Syy vähäiseen kirjoittamiseen on aika pitkälti sama, kuin vähäiseen lukemiseen, keskittymiskykyni ei ole ollut parhaimmillaan.

Toteuttaa unelmiani. Niin pieniä kuin vähän suurempiakin. Kuten varmasti moni muukin, olen elänyt pitkään ”sitkun”-elämää. Sitten kun asia XYZ on erilailla, voin toteuttaa unelmiani ja suunnitelmiani, mutta en nyt. Mutta hitto vie, jos ei nyt, niin koska sitten?

Millaisia suunnitelmia teillä on vuodelle 2017?

Mitä olen oppinut meikkaamisesta?

Jokaisen täytyy löytää oma tapansa tehdä asioita.
Hankin keväällä uuden meikkivoiteen, MACin Face an Body Foundationin, ja aiemmin olin nähnyt kauneustubettajan suosittelevan sen levittämistä tiheällä kasvosiveltimellä, ostaessani meikkivoidetta myyjä suositteli litteää meikkivoidesivellintä. Noh, kokeilin litteää meikkivoidesivellintä, enkä saanut aikaan mitenkään kehuttavaa jälkeä. Sitten jostain mieleni perukoilta pompsahti pinnalle muistikuva BeautyBlenderistä, jonka sain I Love Me –messuilla viime syksynä. Otin munan käteen(heh heh), ja aloin sutia – ja kas kummaa, sain ihan mielettömän hyvän lopputuloksen.
Mitä tästä siis opin? Jokaisen täytyy löytää itselle paras ja helpoin tapa tehdä asioita. Yhden suosikkitapa ei välttämättä toimi toisella. Itselle paras tapa löytyy vain kokeilemalla, mikä ainakin itselleni on jossain määrin hankalaa, koska olen sitä tyyppiä, joka mielellään ottaisi vain jonkun välineen, jolla saisi hyvän lopputuloksen. Vielä parempi olisi, jos joku vain lykkäisi oikeat välineet käteen saatesanoilla ”nämä ovat parhaat sinulle”. Kärsimätön? Minäkö?

BeautyBlenderistä lähti kivasti väri ensimmäisessä pesussa.

Testaa ja harjoittele.
Meikkaaminen, kuten mikä tahansa muukin kädentaito, vaatii todella paljon hands on-harjoittelua. Toistoja, toistoja, toistoja. Tämä on minulle hankalaa, sillä haluaisin osata kaiken heti, harjoittelematta. Joten ottaa itsetunnon päälle, kun näkee esimerkiksi Pinterestissä hienon meikkikuvan, eivätkä omat kädet suostu tekemään samanlaista jälkeä, vaikka mielessä on selkeä kuva siitä, mitä haluaa toteuttaa. Mutta itsepäisesti olen alkanut harjoitella, yksi asia kerrallaan. Ja olen ehkä jopa edistynyt, ja edistyksen myötä motivaatio sekä mielenkiinto harjoitteluun säilyy.

Kokeile rohkeasti, sääntöjä ei varsinaisesti ole.
Jos haluat tehdä silmänrajaukset huulipunalla, tee ihmeessä, pahinta mitä voi tapahtua on se, että näytät kärsivän äärimmäisen pahasta darrasta. Jos haluat tehdä meikkipohjan sinisellä glitterillä, anna mennä, kunhan tiedostat todennäköisesti näyttäväsi Avatarista karanneelta.

Meikkaaminen on välineurheilua.
Aivan kuten lapsille kannattaa hankkia hyvät värityskynät, ettei piirustusinto kariudu huonoihin kyniin, joista ei lähde väriä, kannattaa meikkaajan panostaa kunnollisiin välineisiin. Kallis ei välttämättä ole paras eikä halpa huono, mutta laadukkaat välineet kestävät kauan hyvinä. Ei ole mitään järkeä yrittää saada hyvää lopputulosta kelvottomilla välineillä.

Meikit ovat käyttötavaraa
Meikkejä kuuluu käyttää, eikä vain säilöä laatikossa ja siirtää paikasta toiseen aina muutettaessa. Meikeistä ei ole edes mitään iloa pölyyntymässä laatikon pohjalla käyttämättömänä, ei edes niistä törkeän kalliista Dioreista ja Chaneleista. Eikä myöskään ole mitään järkeä käyttää niitä huonompia meikkejä säästääkseen niitä kivempia. Vaikka kyllä myönnän, että ne kaikista näteimmät meikit tekisi mieli jättää koskemattomiksi ja vain silitellä niitä Klonkun tavoin ja kähistä samalla ”Aaaarrre”.

Täällä taas.

Olen täällä taas. Ja olosuhteet huomioon ottaen ihan kelvollisissa sielun ja ruumiinvoimissa. Elämässä on ollut jonkin verran myllerrystä kuluneen kahden kuukauden aikana, ja sen vuoksi blogi on ollut aivan hunningolla. Tai, siis, maaliskuun hiljaisuus oli vähän niin kuin vahinko ja huhtikuun täysin suunniteltu. Joskus täytyy priorisoida, eikä tämä blogi onneksi ole haudanvakava asia. Rakas harrastus, kyllä, mutta se saa väistyä tärkeämpien asioiden edessä.

Täytin vappupäivänä 26 vuotta. Alamäki kohti kolmeakymmentä on virallisesti alkanut.

Olen kuluneen kahden kuukauden aikana pohtinut paljon elämääni ja myös tätä blogia. Mitä haluan tehdä ja kokea ja mistä haluan kirjoittaa. Ja yksi on ollut koko ajan varmaa: haluan kirjoittaa.

Postausten aiheet tulevat ehkä jatkossa hiukan muuttumaan, tai ehkä painottumaan erilailla on parempi ilmaus. Viimeaikoina eri asiat ovat olleet enemmän elämässäni esillä ja mielenkiinnon kohteeni ovat hiukan muuttuneet, mikä on ihan tavallista, että joskus joku asia kiinnostaa enemmän kuin toinen, ja tämä tulee varmasti näkymään täällä blogissani. Tässä kohtaa onnea on aiheeltaan rajaamaton blogi, ei tarvitse murehtia sopiiko joku aihe blogiin vai ei.

Olen lisäksi suunnitellut, että tulisin itse jatkossa näkymään blogissa enemmän, tällä hetkellähän postaukseni ovat varsin anonyymejä ja sen takia ehkä hiukan persoonattomia(tai persoonattomampia). Otan tämän myös jossain määrin henkisen kasvun projektina, niin sanottuna rohkeuskasvattamona.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen muuttunut paljon, tai ajattelutapani ovat muuttuneet. Se on vaatinut paljon aktiivista työtä muutoksen eteen, eikä se ole tapahtunut ilman lieveilmiöitä. Olen viimeisten muutaman kuukauden aikana vetäytynyt (tavallistakin enemmän) itseeni ja yksinoloon, kun olen tarvinnut tilaa ja aikaa itsetutkiskelulle ja ajattelulle.
Työ on onneksi tuottanut tulosta, ja oman navan ulkopuoliset asiat ovat taas alkaneet kiinnostaa aivan uudella tavalla. Olen päässyt taas käsiksi vanhoihin harrastuksiin, käsitöihin ja lukemiseen, sekä suunnittele innoissani uusien kokeilemista. Joten stay tuned. :D

Uusi vuosi, uusi mahdollisuus

Loppiainen tuli ja meni, ja sen mukana päättyi minun lomani. Jättäydyin jouluna pidemmälle lomalle, ja todella tarkoitan lomalle, sillä aivotoimintani oli hyvin lähellä nollaa. Etukäteen ajatuksena oli kirjoitella postauksia varastoon, mutta kissanvillat, ajatukset olivat ihan jossain muualla(tai pikemminkin ei missään), joten kirjoittamatta jäivät.

Otin vuoden 2016 vastaan hyvin rauhallisesti ja perinteisesti kotikotona. Alkuillasta katsottiin Äipän kanssa pikkuleijonien peli ja samalla askartelin yhden projektin loppuun. Puoliltaöin katseltiin ikkunasta naapurien jokavuotinen ilotulitusshow.
Oli tuttua ja turvallista venyä ja vanua tekemättä mitään erikoista tai tekemiseksi laskettavaa, juuri sitä kaipasin joulun ja uuden vuoden aikaan. Nyt on taas hyvä palata arkeen ja uuteen vuoteen ja sen tuomiin uusiin mahdollisuuksiin.

En tehnyt tänäkään vuonna uudenvuodenlupauksia, vaan ennemminkin pohdin, että mitä haluaisin tänä vuonna tehdä tai saavuttaa. Osa jutuista on hyvinkin konkreettisia, osa enemmän häilyväisiä ja osa on pohjustusta johonkin isompaan asiaan, jonka tahtoisin elämässäni saavuttaa.
Haluaisin esimerkiksi elvyttää ruostunutta kielitaitoani, ruotsintaitoni on tällä hetkellä kovin surkea ja saksantaitoni on suorastaan olematon. Se harmittaa ja vähän hävettääkin. Tänä vuonna ajattelinkin panostaa ruotsin mieleen palauttamiseen ja aion aloittaa lukemalla Harry Potter-saagan jälleen kerran läpi, mutta tällä kertaa ruotsiksi. Ja jos asiat menevät, kuten toivon, suunnitelmissani on pieni retki Tukholmaan kesällä, toivottavasti osaan silloin sanoa muutakin kuin tack ja adjö.

Kaiken kaikkiaan, toivoisin tämän vuoden sisältävän enemmän tekemistä, eikä vain siitä haaveilemista. En tietenkään ikuisena haaveilijana ja suunnittelijana aio lopettaa asioista haaveilua tai niiden suunnittelua, mutta haluaisin niiden rinnalle enemmän sitä itse tekemistä. Tekeminen myös ruokkii luovuutta, joten sehän olisi vain positiivisesti itseään ruokkiva kehä.

Vuosi 2015 oli kiistatta elämäni raskain ja rankin vuosi, ja siitä toipuminen tulee kestämään pitkälle tähän vuoteen. Senpä vuoksi tämän vuoden painopiste tulee olemaan hyvin vahvasti omassa hyvinvoinnissani, niin fyysisessä kuin henkisessäkin.

Suunnitelmia on siis jos jonkinmoisia, jää nähtäväksi mitkä kaikki toteutuvat, ja miten ne näkyvät täällä blogin puolella. 

Neljänkymmenenkahdeksan neliön sisustusprojekti

Löysin uuden kodin omalta mukavuusalueeltani Tampereelta Hervannasta. Ei ole Hervannan voittanutta vielä löytynyt, eikä totta puhuen ole edes hakusessa. Uusi kotini on 48 neliöinen kaksio, oikein mukava ja viihtyisä. olen varma, että tulen viihtymään täällä pitkään. lienee sanomattakin selvää, että sisustusprojekti on parhaimmillaan käynnissä. Olen tehnyt asian tiimoilta paljon ajatustyötä ja lukenut paljon sisustuslehtiä. Suurista linjoista olen päässyt päätökseen, mahdollisimman paljon huonekaluja käytettyinä, paljon värejä, paljon itsetehtyä ja –fiksattua(=tuunattua, mutta en periaatteesta käytä t-sanaa, koska vihaan sitä), paljon valoa, ja mikä tärkeintä EI YHTÄÄN KOMPROMISSIA.

Tuo kompromissi-päätös on itselleni ehkä kaikista tärkein, monestakin syystä. Yksi tärkeimmistä on se, että tämä on minun kotini ja tahdon, että minun on mukava ja hyvä olla täällä ja että pidän kaikista täällä olevista esimeistä ja tavaroista. Tunnen itseni niin hyvin, että tiedän, mitä tapahtuu, jos otan/ostan/laitan jotain johonkin vain ”väliaikaisesti” tai koska sellainen pitäisi (muka) olla. Siinä käy niin, että vihaan ”väliaikaisratkaisua” sydämeni pohjasta tuhannen auringon voimalla, mutta en saa koskaan vaihdettua sitä mieluisampaan, koska ”onhan minulla jo se väliaikaisratkaisu”. Toisekseen, minun on korkea aika opetella olemaan välittämättä muiden mielipiteistä ja miellyttämättä muita. Olen monen monta vuotta yrittänyt miellyttää muita, eikä se ole kertaakaan tehnyt minua itseäni onnellisemmaksi.

Valitsemani tie on valitettavasi tuskaisen hidas. Kirppareilta, tori.fi:stä tai facebookin kirppariryhmistä tavaraa metsästäessä täytyy olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja nettikirppiksillä shoppaillessa täytyy ottaa vielä lisäksi huomioon sijainti. En edes jaksa laskea, montako kertaa olen nähnyt netissä täydellisen huonekalun, mutta se on myynnissä itselleni aivan mahdottomassa paikassa, autottomana ei lähdetä hakemaan hyllyä Kokkolasta tai Hangosta. Ja parinkympin huonekalun takia ei kannata vuokrata autoakaan.
Ja sitten on tietenkin otettava huomioon, että haluan vähän fiksailla huonekaluja oman makuni mukaisemmiksi, eli maalata ja vaihtaa vetimiä ja sen sellaista. Fiksailu vaatii tietenkin tilaa, jossa voi hioa ja maalata, mikä vaikeuttaa yhtälöä entisestään. Kotikotona on kyllä tilaa fiksailla, mutta ei ole mitään järkeä kuljettaa huonekaluja ensin Tampereelta pohjanmaalle ja sitten takaisin. Ja sitten taas on hankala etsiä tavaraa pohjanmaalta ja yrittää sumplia hakua sen mukaan, miten itse satun sielläpäin olemaan. Ja Äipänkin säilytystilat ovat(uskomatonta, mutta totta) rajalliset, joten ei sitä tavaraa määräänsä enempää voi sinne hankkia fiksattavaksi kerralla. Mutta olen tässä vilkuillut parvekettani sillä silmällä, ja olen aika varma, että siellä pystyisi fiksailemaan ihan hyvin, kunhan vain suojaa pinnat hyvin.
Parin huonekalun kohdalla tein poikkeuksen ja ostin ne uutena, tosin niillekin olin asettanut kovat kriteerit. Huonekalujen piti olla kotimaista tuotantoa ja muistuttaa parhaansa mukaan sellaista 50-/60-luvun tyyliä.

Osaa sisustusratkaisuistani hidastaa myös sisustusbudjettini, joka on mallia kengännauha. Mitä halvemmalla pääsen, sitä parempi. Mutta olen myös valmis maksamaan, että saan jotain juuri sellaista, mitä tahdon, esimerkiksi Marimekon verhoille tulee ihan kivasti hintaa, kun niistä tahtoo kokopitkät ja niitä tarvitaan yhteen ikkunaan kolme, koska huone ja ikkuna ovat niin leveät. Eivätkä sellaiset luksusesineet kuten tv tai monitoimikone ole todellakaan ilmaisia. Tai FinnishDesignShopin ihanuudet, sieltä löytyisi vaikka mitä ihania yksityiskohtia sisustukseeni. Norsupankin täyttymistä odotellessa.

Jatkossa on siis luvassa paljon sisustusaiheisia postauksia, tämä projekti ei nimittäin ole ihan hetkessä valmis.

Back to Basics

Minulla on viimeisen reilun kuukauden aikana ollut suunnattomia vaikeuksia saada kirjoitettua(hämmentävää, miten usein kirjoitan kirjoittamisongelmistani). Tarpeeksi kauan kärvisteltyäni tyhjien Word-tiedostojen kanssa, päätin palata perusteisiin. Eli suljin läppärin, avasin muistikirjan, otin kynän käteen ja aloin kirjoittaa. Ihan kuin ennen vanhaan, kun laitoin dvd:n pyörimään ja käperryin sohvan nurkkaan kirjoittamaan. Niin toimin tälläkin kertaa ja tekstiä alkoi syntyä. Ajatukseni virtaavat selkeästi paremmin kirjoittaessani käsin kuin näpytellessäni koneella. Joku saattaisi sanoa minun olevan vanhanaikainen, mutta itse ajattelen mieluummin olevani coolisti Old School.

Olen palannut perusteisiin monilla muillakin elämän osa-alueilla. Majailin Äitini nurkissa muutettuani pois Itä-Suomesta ja etsiessäni uutta kotia Tampereelta. Tein taktisen siirron, ja siirryin nukkumaan tv-huoneen sohvalle ja otinkin tavakseni katsoa dvd:ltä elokuvia ja tv-sarjoja ennen nukkumaan ryhtymistäni. Aivan kuin teininä asuessani vielä kotona oma tv:ni oli sijoitettu huoneessani sängyn jalkopäähän ja tapanani oli katsella telkkaria pimeässä huoneessa sängyssä peiton alla.

Olen lukenut todella paljon blogeja ja lehtiä, fiilistellyt tulevaa syksyä. Essien syyskokoelma vaikuttaa aivan upealta ja MAC julkaisee Giambattista Vallin kanssa yhteistyössä luodun huulipunakokoelman. Syksyllä on myös tulossa mahtavia elokuvia sekä ilmestymässä paljon mielenkiintoisia kirjoja.
Kaiken kaikkiaan, olen selkeästi syksyihminen. Rakastan pimeneviä iltoja ja syysauringon kylmää valoa. Tykkään polttaa kynttilöitä ja hengittää ensipakkasten kirpeyttämää ilmaa.

Olen nukkunut päikkäreitä. Todella paljon päikkäreitä. Päivällä nukkumisessa on jotain todella nautinnollista. Ja se tokkurainen tunne, kun herää parin tunnin päikkäreiltä, joka pian vaihtuu uuteen pirteyteen. Kuulun onneksi niihin ihmisiin, joilla päikkärit eivät vaikuta seuraaviin yöuniin, voin huoletta nukkua päivälläkin.

Olosuhteiden pakosta päädyin myös pitämään muutaman päivän mittaisen nettiselibaatin, ennen kuin sain hankittua uuteen asuntooni netin. Tauko teki hyvää, sen aikana huomasi myös, kuinka kiinni tai tottunut olen 24/7 nettiyhteyteen. Ei ollut yksi eikä kaksi tai kuusi kertaa, kun meinasin ”vain nopeasti tarkistaa” jotain netistä. Jäi sitten tarkistamatta. Kun netti on käytettävissä, on helppo uskotella itselleen, että ”enhän minä paljoa netissä roiku tai ainakin voisin helposti olla käyttämättä sitä päivän”. Just joo. Väitän, että kaikille tekee silloin tällöin hyvää olla netin ulottumattomissa päivän tai kuusi. Siinä ajassa, jonka normaalisti viettäisi netissä koneen ääressä, saa tehtyä yllättävän paljon kaikkea muuta.

#hamsterinsukua

Kuinka monella muulla on taipumusta hamsterointiin? Siis siihen, ettei mitään voi heittää pois, koska sitä saattaa vielä jonain päivänä tarvita.

Yleensä tämä piirre kerää vain turhaa rojua nurkkiin, mutta kyllä sillä on hyvätkin puolensa. Aina silloin tällöin voi vahingossa löytää omista varastoista juuri sitä, mitä tarvitsee. Toki, näitä hetkiä on jokseenkin harvoin, sillä kunnon hamsteri säilöö enemmän tavaraa kuin voisi koskaan tarvita ja unohtaa puolet omaisuudestaan. Josta taas seuraa se, että harvoin tarvittavia tavaroita saattaa olla useampi kappale.

Viimeksi hamsteritaipumuksistani oli hyötyä hieman yllättäen ja vahingossa. Eyeshadow and flame-blogin Ilonan järjestämissä pikkujouluissa goodiebagissa oli jonkin verran hiustuotteita. Osan annoin Äipälle ja osa jäi odottamaan uudelleen sijoittamista, koska ajattelin, ettei itselläni ole niille käyttöä. Noh, asiat muuttuvat ja nyt niille tukkatököteille onkin tiedossa itsellä käyttöä, kun aloitin uuden tukkaprojektin.

Tosihamsterin tavoin mielestäni ongelma ei ole tavaranmäärä, vaan säilytystilanpuute. Minua ei haittaa se, että tavaraa on paljon, vaan se, jos kaikelle ei ole omaa selkeää paikkaa. Mieluiten hyllyssä, laatikossa tai kaapissa. Epämääräiset kasat v-----tavat minuakin.
Luulen, että jokaisella on omat sokeat pisteensä tavaramäärässä, itselläni se on ylivoimaisesti kirjat. Luulen, että serkkupoikani järkyttyi pahan kerran, kun kuuli minun tarvitsevan ainakin 15 hyllymetriä kirjahyllyjä muuton uuteen asuntoon koittaessa. Mies parka. Älkää käsittäkö väärin, olen todella mieltynyt kenkiin, vaatteisiin, kynsilakkoihin, astioihin ja moneen muuhun asiaan, mutta en luo niihin samanlaisia tunnesiteitä kuin kirjoihin. Kirjoja ei vain voi olla liikaa.

Vaikka olen työllä ja tuskalla päässyt eroon kaikista pahimmista hamsterointiajatuksistani, olen silti nyt lyhyen ajan sisällä huomattavan usein tullut ajatelleeksi, että mitään ei pitäisi heittää pois, koska sitä saattaa tarvita vielä joskus. Tällaisia ajatuksia ovat herättäneet yllättävä tarve lukion ekalla kirjoitetulle esseelle(muistin heittäneeni pois), vanhojen rintsikoiden tarve(heitetty menemään), vanhojen pesisverkkareiden tarve(leikattu matonkuteeksi) ja muutama muu insidentti. Että ei ihan tuoreita tapauksia edes. Mutta mitä tästä opimme? Mitään ei pitäisi heittää pois. Paitsi roskat. 
Otetaan esimerkiksi vaikka kasa vanhoja aikakausilehtiä, jos olisin heittänyt ne luettuani menemään, en olisi voinut toteuttaa askarteluideaani, johon minun täytyy leikellä erilaisia kuvia lehdistä. Että olipa onni, että kasaan luetut lehdet pinoiksi sinne tänne(ja sitten ne ottavat pattiin epämääräisinä kasoina). Tai tyhjät kenkälaatikot, niitäkin tarvitaan tähän askarteluideaani, aatelkaa, miten kauhea kohtalo olisi joutua ostamaan uudet kengät ihan vain kenkälaatikon takia. On se hyvä, että on tullut säästettyä ne vanhat laatikot.

Olen pohtinut, että onko hamsterointi vain opittua käytöstä vai onko siihen mahdollisesti jotain biologisia taipumuksia. Että miksi kaikki eivät ole minimalisteja tai hamstereita? Mikä sen eron aiheuttaa? Miksi toisista hamstereiden lapsista tulee itsestäänkin hamstereita ja toisista täysin päinvastaisia minimalisteja? Ja sama tietenkin toisin päin. Tietenkään en tässä tarkoita tosi-tv:ssä esitettävien ohjelmien himohamstraajien kaltaisia tapauksia, joissa yhdessä talossa asuu 150 kissaa ja kakkakin säilötään sankoihin.
Ja kuinka paljon tavaraa loppujen lopuksi on liikaa tavaraa?

Luin tätä asiaa pohtiessani suureen suosioon nousseen Marie Kondon Konmari –siivouskir järjestyskirjan. En muista, koska viimeksi olisin lukenut vastaavanlaista roskaa. Varmasti on olemassa ihmisiä, jotka löytävät kyseisestä kirjasta avun järjestämiseen ja siivoamiseen, mutta se en ole minä. Myönnän, että saatoin asennoitua kirjan lukemiseen väärin ja lukea sitä pirunsarvet päässä. En pidä ei-fiktiivisistä kirjoista, joissa kirjoitustyyli on lukijalle jutteleva, en myöskään pidä minä-tiedän-ainoan-oikean-tavan-tehdä-asioita asennoitumisesta missään asiassa, enkä koe olevani tarpeeksi avarakatseinen liialliseen hippi/hihhulitoimintaan. Konmari: Check, check ja check. Ei jatkoon. No, yhtä lukukokemusta rikkaampana voin siirtää Konmarin tietokoneeni roskakoriin ja siirtyä eteenpäin.

Voin myöntää olevani jossain määrin materialisti*, tykkään tavarasta. Tykkään kauniista esineistä vain niiden itsensä vuoksi, tykkään arjen designista kauniiden käyttöesineiden muodossa, tykkään vanhoista tavaroista niiden tarinoiden vuoksi. Pidän ajatuksesta, että inspiraation iskiessä, voin vain ottaa omista varastoistani tarpeet uuteen projektiin vaikka keskellä yötä, eikä minun tarvitse lähteä ensin hakemaan niitä kaupasta, tai pahempaa, odottaa maanantaihin, että kauppa aukeaa. Tai halutessani lukea voin napata omasta hyllystäni kirjan luettavakseni, ilman eräpäivää. Tai voin valita kaapista lautasen kulloisenkin fiiliksen mukaan, joskus jäätelö maistuu parhaalta turkoosilta lautaselta, joskus taas ruskealta.
Vihaan suunnattomasti niitä tilanteita, jolloin minun täytyy ostaa jokin esine tai tavara vain, koska valinnanvaraa ei ole ja tarve on pakottava. Luonnollisesti tahtoisin aina itsestäni kauneimman esineen tai tavaran, vaikka se olisi vähän kalliimpi kuin ”ruma”. Harmi vain, että läheskään aina lompakkoni ei ole kanssani samaa mieltä siitä, kumpi on tärkeämpää, hinta vai kauneus. Onneksi joskus käy niinkin, ettei se eniten omaa silmääni miellyttävä olekaan oman budjetin ulottumattomissa.

*Materialismi sosiologisessa asiayhteydessä tarkoittaa esineiden itseisarvoa ja materian arvostamista sen itsensä vuoksi. Elämänasenteena materialisti ei näe esineillä siis ainoastaan välinearvoa toiminnassaan vaan hän haalii esineitä niiden itsensä vuoksi. –Wikipedia