Prototyyppisukat

Kudoin sukat. Kutsun niitä prototyyppisukiksi, sillä en ole koskaan tehnyt samanlaisia, ja tarkoitus olisi jatkossa tehdä monen monet samanlaiset. Sukat ovat täydellisen tylsän tavalliset sileät sukat. En ole koskaan aikaisemmin tehnyt sukkia, joissa on sileää neuletta, olen tehnyt vain sukkia, joiden koko varsi on joustinneuletta. Mutta, olen ollut varovaisen kiinnostunut sileistä sukista jo pitkään. Vaikkakin olen ollut myös epäluuloinen, että miten tuollainen sileä sukka muka pysyy jalassa menemättä ruttuun. Salaisuus on tehdä sukasta niin maan napakka. Ei sen kummempaa.

Mutta kun minä en kudo sukkia. Kudon kaikkea muuta, mutta en sukkia. Tai niin luulin. Se, etten kudo sukkia oli totta viime huhtikuuhun asti. Silloin päätin kutoa Äipälle sukat äitienpäivälahjaksi. Ja kudoinkin. Ja homma lähti saman tien lapasesta. Nämä sukat ovat seitsemännet sukat, jotka olen neulonut huhtikuun lopun jälkeen, ja minulla on tällä hetkellä kolmet puikoilla. Ja olisi useammat, jos minulla vain olisi enemmän puikkoja. Ja laitan lisää puikoille, kun puikkoja vain vapautuu, koska lankaa minulla kyllä on, siitä ei ole pulaa.

Mutta takaisin näihin sukkiin. Ne on tehty iankaiken vanhasta Opalin ohuesta sukkalangasta, se on Harry Potter -lankaa, ajoittuu noin vuoteen 2009 ja Puoliverinen prinssi –elokuvaan. Värin nimi on Draco(sori Liisa, ajattelin kyllä, että Draco-sukat kuuluisi itsestään selvästi sulle, mutta päätin kuitenkin tehdä ne itselleni). Käytin 2,25mm sukkapuikkoja, KnitPron Zingejä, ja voi luoja miten Rakastankaan Zingejä! Ne ovat ehdottomasti parhaita sukkapuikkoja, joita olen koskaan käyttänyt, ja olen kokeillut todella monia.
Mutta palatakseni jälleen asiaan. Lankaa näihin sukkiin kului 60 grammaa, eli jäljelle jäi 100 gramman kerästä varsin ruhtinaallisen kokoinen jämäkerä.
Täydelliset nämä sukat eivät missään nimessä ole. Kantalappu voisi olla muutaman kerroksen korkeampi, ja olisin voinut kutoa aavistuksen löysempää neulepintaa. Suurempia puikkoja en voisi ajatellakaan, silloin lopputulos olisi lähempänä kalaverkkoa, mutta aavistuksen rennommin olisin voinut kutoa, rajansa se on napakkuudellakin.

Kuvien ottaminen oli myös oma episodinsa. Ensin huomasin, että minulla oli kyllä kameran jalusta, mutta osa, jolla kamera kiinnitetään jalustaan, oli teillä tietämättömillä. Noh, rakensin kameralle jalustan jakkarasta ja parista kirjasta. Sitten asettelin toisen jakkaran ikkunan eteen, koska siinä oli paras valo. Ja sitten kiipesin kyseiselle jakkaralle poseeraamaan. Ja puolivälissä tajusin pyllisteleväni ikkunassa naapuriin. Että silleen.