Hobitti: Odottamaton matka

WTF. Siis WTF.

Se oli ainut ajatus katsottuani Hobitti: Odottamaton matka –elokuvan. Oikeasti olin yhtä WhatTheFuckia koko kaksi ja puoli tuntia(plus vartti lopputekstejä), jonka elokuva kesti. Suuren osan leffasta olin ihan kujalla. On nimittäin otettu ”ihan vain jonkin verran” taiteellisia vapauksia elokuvaa tehdessä.

Elokuva poikkeaa kirjasta niin paljon, että aloin elokuvan aikana jo kyseenalaistaa itseäni, että olenko tosiaan lukenut kirjan niin huonosti, etten muista, mitä siinä tapahtuu. Olen kuitenkin lukenut kirjan vuosien saatossa varmaan 15+ kertaa. Hämmentävän katselukokemuksen jälkeen otin kirjan uudelleen työn alle, tällä kertaa tosin äänikirjana, niin sain puuhailtua samalla yhtä sun toista ja yhtätoista.

Elokuvanahan Hobitti on hyvä ja näyttävä. Siinä on isoja kohtauksia, huumoria ja näyttäviä maisemia. Kaikkea, mistä elokuvissa pidän. Ja toisen katselukerran jälkeen pidän elokuvasta vähän enemmän. Mutta kirjan filmatisointina se on pettymys. Koko Hobitti eli sinne ja takaisin –kirja on 307 sivua pitkä, eli ei mikään mahdottoman pitkä megaeepos, sellainen yhden päivän välipala. Se on kuitenkin päätetty pätkäistä kolmeksi elokuvaksi, joista ensimmäinen kattaa karkeasti arvioiden ensimmäiset 120 sivua. Kyllä sitä jukoliste luulisi, että 120 sivua saa toteutettua 2,5 tunnissa juuri sellaisena, kuin tarina on. Mitään siihen lisäämättä ja mitään siitä poisjättämättä. Ja jos ne 120 sivua ei vie kahta ja puolta tuntia, niin sitten tehdään lyhyempi elokuva. Tai yksi pidempi elokuva, joka kattaa koko kirjan.
 

Odotin Peter Jacksonilta, joka mielestäni teki hyvää työtä Taru Sormusten Herrasta –trilogian kanssa, paljon enemmän ja parempaa. Odotin enemmän uskollisuutta tarinalle.