Laila Hirvisaari - Me, Keisarinna

”En olisi voinut kuvitella, miten raskas keisarinnan kruunu voi olla ja miten se painaa yhtä paljon päätäni ja sieluani.

Voitokkaat sodat ovat tuoneet Katariinalle kunniaa, mutta viattomien uhrein muisto piinaa häntä unessa ja valveilla. Hallitsijan omatunto joutuu lujille, kun hänen uskollinen kamariherransa muistuttaa nuoruuden ihanteiden ja hovin ylellisen elämän ristiriidasta.

Laila Hirvisaari tempaa lukijan 1700-luvun hovielämän juonitteluihin ja taisteluihin. Me, Keisarinna piirtää kiehtovan kuvan aikansa tunnetuimmasta naisesta, valistuneesta, huumorintajuisesta, teräväsanaisesta ja nautinnonhaluisesta keisarinnasta, rakastetusta ja äidistä.

Sarjan ensimmäinen osa Minä, Katariina oli Finlandia-ehdokas ja Suomen myydyin romani vuonna 2011.”

Laila Hirvisaari on yksi ehdottomista suosikkikirjailijoistani, joten oli sanomattakin selvää, että ostaisin hänen uuden romaaninsa Me, Keisarinna heti sen ilmestyttyä. Tarkoitukseni oli ensin vähän fiilistellä uutta kirjaa ja lukea Minä, Katariina alle, jotta olisin paremmin perillä tarinan lukuisista henkilöhahmoista. Viivytetty nautinto on aikuisuuden merkki(Oh, that sounds dirty). Ei se kyllä sitten mennyt ihan niin, vaan saman tien, kun sain kirjan käteeni, aloin lukea.
Kirja on Hirvisaarelle tyypillisesti taattua laatua. Vaikka ei tämä kyllä yllä ihan suosikkieni joukkoon, mutta jonnekin sinne rankingin keskivaiheille.
Historialliset henkilöt ovat mielestäni hyvin mielenkiintoisia ja koska Katariina II on historiallisesti merkittävä henkilö, oli sanomattakin selvää, että tarttuisin hänestä kertovaan kirjaan.
Kirja on kirjoitettu Katariinan näkökulmasta, joitain lyhyitä pätkiä lukuun ottamatta, jolloin ääneen pääsee Katariinan uskollinen kamariherra. Kamariherra toimii ikään kuin Katariinan omanatuntona, sillä hän on ajoittain haluton kertomaan asioita, jotka eivät ole hänen kannaltaan positiivisia.
Vaikka ”oikean elämän Katariinat” kävisivät hermoilleni alle aikayksikössä, oli kirjan Katariinasta melkein mahdotonta olla pitämättä. Katariina on varsin itseriittoinen ja jokseenkin täysin kykenemätön näkemään omia puutteitaan tai virheitään, mutta silti hän kuitenkin näkee ja myöntää(ainakin ajottain) olevansa juuri sellainen. Ja no, olihan Katariina aika lortto. Nähnyt enemmän pyllyä kuin taksin takaistuin, jos naisesta niin voi sanoa.  Ja miksei voisi?
Muutaman kymmenen sivua luettuani ajattelin, että olisi ehkä pitänyt lukea ensin alle aikaisemmin ilmestynyt Minä, Katariina, sillä olin iloisesti unohtanut suurimman osan edellisen osan tapahtumista ja kirjassa mainitaan ihan tolkuton määrä henkilöitä ja nimiä. Siis ihan tolkuton. Ja alussa olin ihan kujalla kaikista niistä nimistä. Sitten pidin muutaman minuutin tauon lukemisesta ja totesin, että ihan sama, vaikka olisinkin kujalla kaikkien nimien keskellä ja jatkoin lukemista. Ja nautin siitä, vaikka nimiä vilahteli ohi kuin maisemat pendolinossa.