Olen selkä!

I’m back!

Radiohiljaisuus on täten päättynyt.

Syy kuukauden hiljaisuuteen on se, että pääsin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Muuttaminen ja kaikki muut käytännön asiat veivät aikani ja huomioni niin täysin, ettei kirjoittamiselle vain ollut aikaa eikä jaksamista. Ja koska harrastushan tämä vain on, niin oli luovuttava tästä hetkeksi.

Täytyy myöntää, että muutto ei ollut läheskään niin helppo, kuin olin etukäteen ajatellut. Ainakaan henkisesti. Oli suunnattoman vaikea sanoa näkemiin kaikelle tutulle ja turvalliselle. Hypätä täysin tuntemattomaan ja luottaa siihen, että siivet kantavat.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen täysin yksin, ilman minkäänlaista tukiverkkoa tai läheisiä lähelläni. Vaikka asuinkin Tampereella yksin, oli minulla siellä vahva tukiverkko, johon voin luottaa, jos jokin tarve oli. Nyt olen vain minä, minun on oltava tarpeeksi. Se tuntuu aika suurelta vastuulta. Onneksi Äiti on vain puhelinsoiton päässä.

En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon stressiä ja ahdistusta suuren unelman toteutuminen voi aiheuttaa. Ajattelin(ehkä vähän naivisti), että unelman toteutuminen olisi vain ja ainoastaan positiivinen asia. Että olisi niin onnellinen, ettei mitään negatiivisia ajatuksia tulisi mieleenkään. Että olisi niin innoissaan tulevasta, ettei ahdistuisi muutoksista.

Kuitenkin nyt, kun takana on kaksi viikkoa koulua ja Lappeenrannassa asumista, asiat ovat ihan hyvin. Uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin pitää totutella, mutta kaikki on ihan jees. Ei ahdista. Paitsi se v----taa, että en saa nettiä toimimaan pöytäkoneessa, joten tietoteknisten asioiden hoitaminen on hankalampaa, kun mun läppärissä ei ole kaikkia samoja ohjelmia(eikä niin paljon muistia eikä yhtä isoa näyttöä) kuin pöytäkoneessa, niin juttuja pitää kierrättää pidempää reittiä. Esimerkiksi en saa kuvia suoraan kamerasta läppärille, enkä muokattua niitä läppärillä.

Tämä postaus on kuvaton, koska edellä mainittu, mutta tästä on hyvä lähteä uuteen nousuun. Kerän pää on jälleen saatu auki :D