Miten oppia antamaan itselleen mokat anteeksi?

Olen ollut aina kova soimaamaan itseäni mokista ja epäonnistumisista. Ei tarvitse olla kummoinenkaan juttu, kun ruoskin itseäni asiasta päiväkaupalla. Muistan vieläkin joitain vuosien takaisia mokia, joita kukaan muu ei todennäköisesti muista, mutta jotka v*tuttavat minua vieläkin. Minun kun täytyisi olla täydellinen, fiksu ja filmaattinen. Mieluummin jopa vielä parempi.

Kuinka kauan voi soimata itseään huonosti menneestä puheenvuorosta, jolla ei ole niin mitään merkitystä? Voin kertoa, että kolmatta päivää mennään.

Nyt olen kuitenkin löytänyt musiikista helpotusta asiaan, ainakin hetkellisesti. Olen luonut Spotifyhin itselleni soittolistan, jossa on biisejä, joilla saan itselleni paremmalle tuulelle. Ja ehkä vakuutettua itselleni, että ei se niin vakavaa ole. Kahta biisiä en löytänyt youtubesta, Pauli Hanhiniemen Muutkin mokaa ja Sellaista on c’est la vie. Mutta muut löytyivät.

Samuli Putron Tavalliset hautajaiset on mielestäni jotenkin piristävä biisi, siinä kun suunnittelee omia hautajaisia, niin usein huomaa, ettei se nyt niin vakavaa olekaan. Yksi kaverini tosin totesi minun olevan outo, kun sanoin tulevani tästä biisistä hyvälle tuulelle. Tosin hän tykkää joululauluista, joten mikä hän on mitään sanomaan…

Siltsun Malagaan. Need I say more?

Elastisen versio Nauravasta kulkurista. Tätä biisiä ei vain voi kuunnella hymyilemättä. Oli hetki miten huono tahansa, naurava kulkuri piristää.

Paula Vesalan versio Fintelligensin Sorista on aivan mainio niihin hetkiin, kun tarvitsee henkisesti potkia takaisin ja lyödä kovempaa.

Vaikka ei musiikki ole lopullinen ratkaisu, tuo se silti aina hetkellistä helpotusta ja taukoa itsensä ruoskimiseen. Olen tehnyt vuosien saatossa itseni soimaamisen kanssa paljon töitä, välillä tuntuu että siitä on ollut hyötyä ja joskus siltä, että se on ollut yhtä tyhjän kanssa. Ehkä joskus vuosien päästä olen päässyt siihen tilanteeseen, että osaan asettaa epäonnistumiset heti mittakaavaan, eikä minun tarvitsisi soimata itseäni montaa päivää ennen kuin pystyn päästämään niistä irti.

Toisaalta en osaa pitää itseni ruoskimista epäonnistumisten jälkeen pelkästään huonona asiana. En niin kauan, kuin se ajaa minua pyrkimään parempaan ja kehittymään. Vihaan epäonnistumista enemmän kuin mitään muuta, mutta epäonnistumiset ovat myös ainoa tapa oppia ja kehittyä. Silloin, kun alan jättää asioita tekemättä epäonnistumisen pelossa, asia on ongelma. Mutta vielä asia ei ole niin.