Ostolakossa

Tein Sokoksen Kutsu kauneuteen –päiviltä muutaman täsmähankinnan, joiden jälkeen minulle iski ihan järkyttävä tavaraähky. Ja koska olin juuri ostanut kosmetiikkaa, niin ensimmäisenä inventaarion alle joutui juurikin kosmetiikka.

Ensin ajattelin, että eihän minulla nyt niin paljoa kosmetiikkaa ole, vain Ikea-laatikollinen. Sitten levitin laatikon sisällön sängylle. Ja meinasin saada slaagin. Jukopliut sitä olikin paljon. Alkoi vähän ahdistaa.

Asiaa pohdittuani asetin itseni ostolakkoon. Ei uutta kosmetiikkaa, ennen kuin vanhat on käytetty. Tuossa kasassa on paljon näytteitä, joita en tule itse käyttämään, joten kaverit, olkaa varuillanne, työnnän näitä varmasti teidän vaivoiksenne. Kasassa on myös paljon täysikokoisia tuotteita odottamassa käyttöönpääsyä, ja eihän siinä ole järkeä, pitää tuotteita odottamassa. Tai en koskaan kuvitellut, että minulla olisi niin paljon kosmetiikkaa, että minulla on avaamattomia purkkeja laatikollinen(tai no, teknisesti ottaen puoli laatikollista kun puoli laatikollista on näytteitä).
Kyllähän minä tiedän, ettei minulla oikeasti ole mitenkään järisyttävän paljon kosmetiikkaa. Ja että TrueKosmettiikkaBloggaajat™(aka #purkkimafia) todennäköisesti nauravat räkäisesti näille kosmetiikanpaljousvoivotteluilleni. Mutta sitä on minulle paljon. Liikaa jopa.
Ja kun jotain on liikaa, siitä hankkiudutaan eroon, hence ostolakko. Toki jotain tuotteita on pakko ostaa, kuten hammastahnaa ja shampoota, ihan vain oman ja muiden mukavuuden vuoksi. Oma mukavuusalue kosmetiikkamäärälle olisi ehkä noin kenkälaatikollinen, jos niinkään paljoa. Voi hitto, minulla on kynsilakkojakin kenkälaatikollinen. No, ehkä niitä ei nyt lasketa tähän mukaan. Ainakaan vielä.
Suunnitelma tavaran vähentämiselle on jo olemassa, tosin sitä pitää vielä vähän hioa ja prosessin etenemisestä tulen varmasti kirjoittamaan tässä syksyn mittaan lisää, kunhan jotain kerrottavaa on.

OPI Turn on the Haute Light

Pitkän harkinnan jälkeen päätin ostaa itselleni OPIn Coca-Cola –kokoelmasta lakan nimeltä ’Turn on the Haute Light’. Ensin vähän kummastelin, kun olin nähnyt netissä täsmälleen saman lakan toisella nimellä, mutta Liisan googlaustaidoilla selvisi, että ’Turn on the Haute Light’ on tämän lakan nimi Euroopan markkinoilla, ja ’My Signature is DC’ jenkkimarkkinoilla, koska euroopassa juodaan laittikokista eikä Diet Cokea.

Vaikka pohdin tämän lakan ostamista pitkään(muuton aiheuttama tavaramääräahdistus), niin päivääkään en ole katunut. Tämä ampaisi suoraan lempi-kynsilakkojeni top5:een. Väri lähentelee täydellisyyttä, ja kesto, Ah, kesto on ensiluokkaista. Tätä kirjoittaessani lakat ovat olleet kynsilläni viikon, eikä niissä näy minkäänlaista kulumaa tai lohkeilua kärjissä. Tai missään muuallakaan. Arvostan. Sitä en tosin arvosta, että tämä on yksi p****le poistaa.

Olen selkä!

I’m back!

Radiohiljaisuus on täten päättynyt.

Syy kuukauden hiljaisuuteen on se, että pääsin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Muuttaminen ja kaikki muut käytännön asiat veivät aikani ja huomioni niin täysin, ettei kirjoittamiselle vain ollut aikaa eikä jaksamista. Ja koska harrastushan tämä vain on, niin oli luovuttava tästä hetkeksi.

Täytyy myöntää, että muutto ei ollut läheskään niin helppo, kuin olin etukäteen ajatellut. Ainakaan henkisesti. Oli suunnattoman vaikea sanoa näkemiin kaikelle tutulle ja turvalliselle. Hypätä täysin tuntemattomaan ja luottaa siihen, että siivet kantavat.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen täysin yksin, ilman minkäänlaista tukiverkkoa tai läheisiä lähelläni. Vaikka asuinkin Tampereella yksin, oli minulla siellä vahva tukiverkko, johon voin luottaa, jos jokin tarve oli. Nyt olen vain minä, minun on oltava tarpeeksi. Se tuntuu aika suurelta vastuulta. Onneksi Äiti on vain puhelinsoiton päässä.

En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon stressiä ja ahdistusta suuren unelman toteutuminen voi aiheuttaa. Ajattelin(ehkä vähän naivisti), että unelman toteutuminen olisi vain ja ainoastaan positiivinen asia. Että olisi niin onnellinen, ettei mitään negatiivisia ajatuksia tulisi mieleenkään. Että olisi niin innoissaan tulevasta, ettei ahdistuisi muutoksista.

Kuitenkin nyt, kun takana on kaksi viikkoa koulua ja Lappeenrannassa asumista, asiat ovat ihan hyvin. Uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin pitää totutella, mutta kaikki on ihan jees. Ei ahdista. Paitsi se v----taa, että en saa nettiä toimimaan pöytäkoneessa, joten tietoteknisten asioiden hoitaminen on hankalampaa, kun mun läppärissä ei ole kaikkia samoja ohjelmia(eikä niin paljon muistia eikä yhtä isoa näyttöä) kuin pöytäkoneessa, niin juttuja pitää kierrättää pidempää reittiä. Esimerkiksi en saa kuvia suoraan kamerasta läppärille, enkä muokattua niitä läppärillä.

Tämä postaus on kuvaton, koska edellä mainittu, mutta tästä on hyvä lähteä uuteen nousuun. Kerän pää on jälleen saatu auki :D

Radiohiljaisuus

Blogi tulee viettämään elokuun ajan hiljaiseloa suurehkon elämän muutoksen vuoksi. Palataan astialle jälleen syyskuussa :D

DIY Korutaulu

Toteutin pitkäaikaisen suunnitelmani tuunaamalla(voi vitalis, että vihaan tuota sanaa) itselleni korutaulun Biltemasta ostetusta työkalutaulusta.

Työkalutaulu ja koukut on siis ostettu Biltemasta, spraymaali ja kynsilakka Halpa-Hallista. Hintaa koko komeudelle tuli noin 30 euroa. Työkalutaulu oli alun perin harmaa, joten maalasin sen spraymaalilla punaiseksi. Maali ei ole täysin tasainen, mutta asiaa hetken mietittyäni totesin ihan pitäväni tuosta epätasaisesta pinnasta. Eipähän jää kenellekään epäselväksi, että ihan omin pikkukätösin olen tuon tehnyt. Maalin kuivuttua ruuvasin koukut kiinni tauluun, suojasin taulun koukkujen ympäriltä maalarinteipillä ja sen jälkeen maalasin koukut kynsilakalla. Kynsilakan kuivuttua poistin teipit ja voilá korutaulu oli valmis!

On sanottava, että tykkään lopputuloksesta todella paljon! 

P.S. Ei ole mitenkään mieltäylentävää yrittää kuvata punaista taulua punaisilla yksityiskohdilla kämpän pimeimmässä nurkassa...

MeMyself&I

Havahduin jokin aika sitten siihen tosiasiaan, että olen kirjoittanut tätä blogia puolitoista vuotta, enkä ole kertaakaan esitellyt itseäni kunnolla.

Korjattakoon se vääryys nyt.

Olen 24-vuotias nainen tyttö, minun on jostain syystä todella vaikea ajatella itseäni naisena. Ei sen takia, että olisin jotenkin epävarma sukupuolestani, vaan sen takia, että nainen viittaa aikuiseen ja minä en tunne olevani aikuinen. Monen mittapuun mukaan olen aikuinen, olen saanut äänestää vaaleissa jo 6 vuotta, saan ostaa väkeviä viinoja Alkosta, ostan vessapaperia kaupasta, maksan laskuja ja mitä näitä aikuisuuden mittareita nyt onkaan. Mutta en tunne itseäni aikuiseksi. Enkä tädiksi. Siis kyllä, olen täti, minulla on maailman ihanin veljentyttö, mutta tuntuu kummalliselta kun tuntemattomat viittaavat minuun puhuessaan lapsilleen sanalla täti. En minä ole tarpeeksi vanha olemaan täti vieraille kakaroille.

Tykkään laittaa ruokaa ja leipoa, ja olen ehkä jopa ihan hyvä siinä. Tosin, aika usein huomaan kuvaavani ruokiani lauseella ”se näyttää vähän oksennukselta, mutta on tosi hyvää”. Minkä sille voi, pidän keitoista, laatikoista ja pataruoista, ne useimmiten näyttävät epämääräisiltä mössöiltä.

Rakastan matkalla olemista. Mikään ei voita liikkuvassa autossa/bussissa tai junassa istumista. Liikkuvissa kulkuneuvoissa vaivun aina ajatuksiini, ja se on suorastaan meditatiivista.

Olen ehkä aavistuksen addiktoitumiseen taipuvainen ihminen. Katson TV-sarjojen DVD-boxit niin yhdeltä istumalta kuin mahdollista, ja käsite ”yksi jakso kerrallaan silloin tällöin” on minulle täysin tuntematon. Minun on lähes mahdotonta laskea käsistäni hyvää kirjaa, ja jos minun täytyy laskea kirja käsistäni, katselen kelloon koko ajan odottaen, että pääsen taas lukemaan. Voin varsin kivuitta syödä samaa ruokaa monta päivää putkeen, olen elänyt viikkoja pelkillä muroilla tai leivällä, kun mieli ei ole tehnyt mitään muuta. Karkkeja syön kausittain, tällä hetkellä on menossa Hopeatoffee-kausi ja aina on Riesen-kausi.

Minun ehdoton lempi-Disney-piirrettyni on Kaunotar ja Hirviö. Se ei välttämättä ole se ystävieni ensimmäinen veikkaus, mutta miettikää nyt, Belle saa ihan järkyttävän suuren kirjaston!

Tykkään tehdä käsitöitä. Mieluiten neulon, ompelukonekin käy raskaan kiroilun saattelemana ja paskartelu on hauskaa aina silloin tällöin. Mutta minä En virkkaa.

Rakastan tuoreita herneitä. Voisin syödä niitä kesällä loputtomasti. Ja täysin ilman sivuvaikutuksia, saanen huomauttaa. Jos Ismo Alangon päiväannos on 3 grammaa hasista, niin minun päiväannokseni on 3 litraa herneitä. Ja silti tulee paha mieli, kun ne loppuvat.

Rakastan muistikirjoja ja –vihkoja, minulla on niitä monia eri tarkoituksiin ja käyttämättömiä odottamassa käyttöön pääsyä. Ja teknologian kehityksestä huolimatta teen aina koulumuistiinpanot käsin, myöhemmin voin sitten kirjoittaa ne puhtaaksi koneelle, mutta luennoilla teen muistiinpanot aina käsin kynällä paperille. Ja paperinen kalenteri pitää olla. Kaikki muu on vain huijausta tai huono korvike.

Haluaisin olla farkkupaitatyttö, mutta en ole. Ne eivät vain sovi minulle ollenkaan. Tai sitten en ole vielä 

löytänyt sitä oikeaa farkkupaitaa.

Haaveilen kirjan kirjoittamisesta, kuten varmasti moni muukin. Kuitenkin pelkään hirveästi, että jos joskus saisinkin kirjoitettua kirjan, se olisi vain kopio jostain aikaisemmin lukemastani kirjasta/kirjoista.